Ilkka Kantola - Kansandustaja
Twitter @ilkkakantola
Facebook
Vaalit.fi
 

Ei koskaan enää!

04.09.2018
puhe Tyrvään 1918-muistojuhlassa 9.9.2018

Hyvät kuulijat
Vierailin eduskunnan puhemiehen seurueessa keskiamerikkalaisessa El Salvadorissa vuonna 2012. Osallistuimme parlamentissa järjestettyyn tilaisuuteen, jota vietettiin sen kunniaksi, että El Salvadorin sisällissodan päättymisestä tuli kuluneeksi 20 vuotta. Vasemmiston ja oikeiston välinen sisällissodaksi kääntynyt aseellinen konflikti oli kestänyt toistakymmentä vuotta. Sodassa oli kuollut 75 000 henkeä.

Parlamentissa järjestetyssä rauhanjuhlassa palkittiin kunniamerkeillä henkilöitä, jotka olivat työskennelleet rauhan aikaansaamiseksi ja vakiinnuttamiseksi 20 vuoden aikana. Ilmapiiristä huomasi nopeasti, että kyseessä oli yhtäältä kiitosjuhla ja toisaalta muistotilaisuus. Rauhantekijöitä palkittiin, mutta pinnan alla väreili edelleen katkerien muistojen ja raskaiden menetysten taakka.
Kansanedustajien osoittamat aplodit jakautuivat kahtia sen mukaan, mihin poliittiseen ryhmään ja sisällissodan osapuoleen palkinnon saaja sijoittui. Kukin taputti lähinnä oman ryhmänsä palkitulle. Kahdenkymmenen vuoden rauhanajan jälkeenkin parlamentti oli kahtia jakautunut. Sisällissodan varjo oli ja on edelleen vahva. Sisällissota on jo kaukana, mutta väkivaltaisuudet ovat yhä arkipäivää El Salvadorissa.

Keskusteluissa paikallisten kollegojen kanssa tuli kiusaus kertoa Suomen ihmeestä. Siitä, miten meilläkin oli itsenäisyytemme alussa katkera sisällissota, jossa kuoli yli 36000 ihmistä, mutta kansakunta yhdistyi hyvin nopeasti sodan jälkeen.
Jollakin tasolla näin todella kävikin, vaikka sodassa ja vankileirien todellisuudessa oikeusvaltion rakenteet pettivätkin perin pohjin. Nuori tasavalta syntyi vaikeiden synnytystuskien saattelemana, mutta nousi nopeasti jaloilleen ja ryhtyi kehittämään valtiorakenteitaan. Juuri julkaistu tutkimus on nostanut esiin kansanvaltaisen kunnallishallinnon ratkaisevan merkityksen kansakunnan kokoajana yhteiseen työhön heti sisällissodan jälkeen. Vapaiden vaalien kautta kaikki pääsivät osallistumaan yhteiskunnan kehittämiseen. Itsenäisyys ja lain tuoma vapaus avasi tien ja kutsui vastuuseen yhteiskunnan kehittämisessä.

Vakiintunut käsitys on, että viimeistään talvisotana kohdattu ulkoinen uhka yhdisti kaikki yhteiskuntapiirit yhteisen tehtävän alle.
Haavoitettuun kansakuntaan jäi jännitteitä, jotka 30-luvulla näkyivät äärioikeiston yrityksenä horjuttaa kansanvaltaista poliittista järjestelmäämme. Parlamentaarisen demokratian idea oli kuitenkin ehtinyt juurtua valtioelimiin niin vahvasti, ettei sen vakautta onnistuttu tuhoamaan. Viime sotien jälkeen puolestaan parlamentaarinen järjestelmämme oli uhattuna äärivasemmiston taholta. Tämäkin uhka onnistuttiin yhdessä torjumaan. Suomen ja suomalaisten onneksi aina on löytynyt riittävän arvovaltaisia tahoja puolustamaan parlamentaarista demokratiaamme.

Sisällissodan jälkeen kansakunnan peruskertomukseksi tuli sodan voittaneen osapuolen kertomus vapaussodasta, jossa keskeistä oli Suomen vapauttaminen venäläisestä sotaväestä. Uudelle neuvosto-venäjälle uskollisten joukkojen ajaminen pois Suomesta olikin osa sisällissotaa. Näistä taisteluista nimensä saanut vapaussota tuntui nuoressa tasavallassa kunniallisemmalta nimeltä kuin sisällissota, jossa veli kävi ase kädessä veljeään vastaan ja suomalaiset syyllistyivät murhiin ja terroritekoihin.
Sisällissodan ja sen jälkeisen vankileiritodellisuuden syvällinen analyysi jäi vähemmälle huomiolle vapaussodasta kerrottaessa. Haavat olivat vereslihalla eikä niihin uskallettu koskea. Punaisten ryhtymistä aseelliseen kapinaan pidettiin vakavana virheenä sekä voittajien että häviäjien puolella. Aseellisessa kapinassa, veljessodassa ja sen jälkiselvittelyissä tehtyjen tekojen aiheuttama syyllisyys ja häpeä painoivat niihin ryhtyneitä. Vaikeasta asiasta vaiettiin. Vaiettiin vaikka puhumisen tarve oli kuinka kipeä.

Vapaussotakertomus kohtasi henkisen haastajansa, kun kirjailija Väinö Linnan teos Täällä pohjantähden alla julkaistiin. Kirjailija piirsi kuvan tavallisen paikkakunnan tavallisista arjen ihmisistä maailman suurten kuohujen keskellä. Ihmisistä, joilla oli unelmia vapaudesta, mahdollisuudesta onneen ja itselliseen elämään. Linna kuvasi ihmisten vahvuudet ja heikkoudet, heidän toivonsa ja epätoivonsa. Hän kirjoitti ihmistensä mielen liikkeistä ilossa ja murheessa, vihassa ja rakkaudessa. Hän valotti sisällissodan luonnetta veljessotana.
Teoksen ansio on siinä, että se toi laajan yleisön silmien eteen näkemyksen, että punaisella puolella olleetkin olivat inhimillisiä ihmisiä. Kirjallaan hän kuori pois menneen sotapropagandan ja sotakokemusten synnyttämiä mielikuvia ja häpeän tunteita. Kirja avasi ovea henkiseen tilaan, jossa me suomalaiset voimme miettiä, muistella ja surra kaikkea sitä, mikä kansakunnallemme, meille ja omaisillemme tapahtui sisällissodassa. Väinö Linnan fiktiivinen romaani heijastaa sisällissodan todellisia tapahtumia tavalla, joka on palvellut rauhan asiaa, sitä että erimielisyyksiä ei tule ratkoa asein.

Parhaillaan vietettävä sisällissodan muistovuosi on antanut tilaa muistamiselle ja kertomuksille niistä ihmisistä, jotka olivat noissa sadan vuoden takaisissa tapahtumissa mukana. Moni on pysähtynyt tänä vuonna ajattelemaan asioita, joista on vuosikymmenet vaiettu. Sata vuotta on sellainen etäisyys, joka leikkaa terän voimakkaimmilta tunteiltamme, syyllisyydeltä ja katkeruudelta, häpeältä ja vihalta.
Vasta hiljattain kuulin, että omasta suvustani löytyy toisen isoäitini veli, sosialidemokraatti, joka oli Tammisaaressa vankileirillä. Ja löytyy myös toisen isoäitini puolelta mies, joka toimi valkoisten puolella. Molemmat selvisivät sisällissodasta hengissä ja opettelivat tulemaan toimeen keskenään. Ei se kuulemma aina ihan helppoa ollut.

Muistamisen aika on nyt. Vietämme sisällissodan muistovuotta. Edellisinä vuosikymmeninä on vähin askelin ja pitkälti vapaaehtoisvoimin koottu sisällissodassa kaatuneitten, teloitettujen ja vankileireillä kuolleiden nimiä. Tiedossa olevien joukkohautojen paikalle on pystytetty muistokiviä, joihin on hakattu sodan surmaamien ihmisten nimiä. Yhteistyössä seurakuntien kanssa työväenyhdistykset ja kunnat ovat järjestäneet tilaisuuksia, joissa näihin hautoihin kätkettyjä on siunattu.
Punaisten puolella kaatuneiden tai teloitettujen muistamista eivät kaikki ole pitäneet soveliaana. Muistomerkkien pystyttäminen ja punaisella puolella kuolleitten muiston kunnioittaminen on joskus virheellisesti tulkittu rikoksen kunnioittamisena. Asenteet ovat kuitenkin vähitellen muuttuneet. On ymmärretty, että tästä ei ole kyse.

Hautamuistomerkki ei ole ansiomerkki ihmiselle hänen hyvien tekojensa takia, vaan osoitus siitä, että uskomme ihmisarvon kuuluvan jokaiselle ihmiselle. Hautamuistomerkki on osoitus siitä, että haluamme antaa omaisille mahdollisuuden muistaa ja surra sodassa henkensä menettäneitä läheisiään. Myös punaisella puolella kaatuneitten omaisilla on tähän oikeus. Nimet kivessä, paikka johon tulla, ovat konkreettinen apu menneen onnettomuuden käsittelemisessä ja menetyksen suremisessa.
Muistomerkkihanke on osoitus siitä, että uskomme ihmisarvon kuuluvan jokaiselle ihmiselle. Ihmisarvoon kuuluu se, että tulee kohdelluksi kunnioittavasti kuolemansa jälkeenkin ja että omaiset saavat tietää miten ihmiselle on käynyt. Tämä on tärkeätä ihmisen muistamisen kannalta. Se että tulee muistetuksi kuolemansa jälkeenkin, on osa ihmisarvon tunnustamista. 

Tänään paljastettu muistokivi on tässä tehtävässä. Siihen on kiveen kiinnitettynä ihmisten nimiä, ihmisten, joilla ei ole ollut muistokiveä aikaisemmin. Ihmisten jotka kuolivat oloissa ja olosuhteissa joissa heidän kuolemaansa ei haluttukaan muistaa, koska asia oli niin kipeä ja raskas. Nyt he ovat saaneet nimensä kiveen. Nyt heitä voidaan muistaa nimeltä. Näin syntyy konkreettinen ulkoinen merkki siitä, että ihmisarvo kuuluu heillekin. 
Samalla muistomerkki palvelee heitä, joiden omaisen nimi on nyt esillä. Kivi on julkinen tunnustus sille, että teillä on oikeus muistaa ja surra. Kirkon läheisyyteen sijoitettu muistomerkki kertoo siitä tosiasiasta, että useimmat puneisella puolella kuolleet olivat kirkon kastettuja jäseniä.

Muistomerkki on myös viesti koko yhteiskunnallemme. Se viittaa historiamme vaiheeseen, jonka emme halua koskaan toistuvan. Muistomerkin viesti on: Ei koskaan enää. Se sanoo meille painavin sanoin: älkää antako yhteiskunnan koskaan jakautua kahtia niin, että veli käy veljeään vastaan asein. Älkää antako minkään väestöryhmän joutua yhteiskunnasta niin syrjään, että se epätoivoisena tarttuu aseeseen laillista hallitusta vastaan. Pitäkää huolta toinen toisestanne.
Sanoutukaa irti väkivallasta. Noudattakaa tinkimättä oikeusvaltion periaatteita, laillisuutta, sananvapautta, syrjimättömyyttä, tuomioistuinlaitoksen riippumattomuutta ja järjestysvallan puolueettomuutta. Varmistakaa että yleinen ja yhtäläinen äänioikeus toteutuu. Huolehtikaa koko kansan laajasta sivistyksestä ja sosiaalisesta turvasta, sillä ne ovat paras tae yhteiskuntarauhalle. Tässä maailmassa, tänä päivänä, tällainen viesti on sekä ajankohtainen että äärimmäisen tärkeä.
 

Katso uusimmat puheeni!

Tutustu kirjoituksiini!

Powered by Smart Kotisivutyökalu