Ilkka Kantola - Kansandustaja

Twitter @ilkkakantola
Facebook
Vaalit.fi

 

Päiväkirja

Eurolaivan myrskynkestävyyttä tuleekin vahvistaa
14.12.2012

Eduskunta keskusteli torstai-iltana (13.12.) pitkään euroalueen maiden talouskuripakettia koskevasta lainsäädännöstä (HE 155/2012 vp ja VaVM 38/2012 vp). Kyseessä on sopimus talous- ja rahaliiton vakaudesta, yhteensovittamisesta sekä ohjauksesta ja hallinnasta. Sopimuksella ja sen toimeenpanoon liittyvällä lainsäädännöllä tähdätään siihen, että tulevaisuudessa euroalueeseen kuuluvien maiden ylivelkaantumista voitaisiin tehokkaasti estää. Tavoitteena on siten löytää keino torjua ennakolta nykyisen kaltaisia velka-, rahoitus ja talouskriisejä.

Lainaus valtiovarainvaliokunnan mietinnöstä: ”Valiokunta pitää sopimuksen tavoitteita kannatettavina. Vaikka sopimus ei ratkaise akuuttia talous- ja velkakriisiä, sen pohjalta voidaan nykyistä aiemmin ja tehokkaammin puuttua jäsenmaiden julkisen talouden liiallisiin alijäämiin ja velkaongelmiin.”

Euroalueen jäsenvaltiona Suomi kuuluu sopimuskumppaneihin. Sopimuksella puututaan Suomenkin talouspolitiikkaan. Puutuminen on periaatteellisesti iso asia, muta ei kuitenkaan niin merkittävä, että se olisi ongelmallinen perustuslain kannalta. Sopimuksen perusteella tehtävä lainsäädäntö jättää kaikissa tilanteissa päätösvallan talouspolitiikasta Suomen eduskunnalle. Määrätyissä vakavan velkaantumisen tilanteissa hallitus on velvoitettu selonteolla tai tiedonannolla raportoimaan tilanteesta eduskunnalle. Mikäli hallituksen esitys tilanteen ratkaisemiseksi ei eduskunnalle tuollaisessa tilanteessa kelpaa, eduskunta voi todeta, ettei hallitus nauti sen luottamusta.

Talouskurisopimuksessa asetetaan rajat sille, miten suureksi julkinen velka saa tietyllä aikavälillä kasvaa. Sopimus ei kuitenkaan merkitse sitä, ettei yksittäisen budjettivuoden osalta olisi mahdollisuus taloutta elvyttävään valtion velanottoon. Lainaus mietinnöstä: ” Valiokunta pitää välttämättömänä, ettei sopimus estä normaalin suhdannepolitiikan, kuten elvyttävien toimien ja aktiivisen työvoimapolitiikan, harjoittamista. Tämän vuoksi on hyvä, että mittarina käytetään rakenteellista eikä todellista alijäämää. Sopimuksen mukaisesta menettelystä ei myöskään pidä muodostua sellaista finanssipoliittista raamia, joka pakottaisi tekemään suhdanteita vahvistavia finanssipoliittisia päätöksiä silloin kun se ei ole koko kansantalouden kannalta järkevää.”

Suomen nykyiseen talouspoliittiseen linjaan verrattuna sopimus ei tuo kiristyksiä tai tiukempaa otetta. Suomen hyöty sopimuksesta onkin siinä, että se, toivon mukaan, ohjaa holtittomammin eläneitä euroalueen maita tarkempaan ja kurinalaisempaan pitkän ajan talouspolitiikkaan. Tämä lisää euroalueen ja valuutan uskottavuutta ja rahoitusmarkkinoiden toimivuutta. Tämä puolestaan näkyy investointeina ja uusina työpaikkoina.

Euroalueita sitovaa talouskurisopimusta voi verrata merenkulun säännöksiin, joilla rajoitetaan henkilökuljetuksiin tarkoitetuilla aluksilla olevaa matkustajamäärää. Kansainväliset uutistoimistot kertovat vuosittain eri puolilla maailmaa tapahtuneista, kymmeniä, jopa satoja henkiä vaatineista onnettomuuksista, kun aivan liian täyteen lastattu matkustaja-alus uppoaa. Säännösten puuttumisen tuoma vapaus tai niistä piittaamaton holtittomuus vie tuhoon, kun katteeton toiveikkuus ohjaa ratkaisuja. Pakottavilla normeilla voidaan estää vahinkoja, jopa katastrofeja.

Tästä on kyse myös Euroopan velka-, talous- ja finanssikriisissä. Valvonnan ja normien puuttuessa ja välinpitämättömyyden vallitessa tämä alus lastattiin liian täyteen velkoja ja talousvastuita. Kun poikkeuksellinen sääilmiö lännestä, Yhdysvaltain finanssikriisi 2008, iski korkeana aallokkona, aluksemme joutui merihätään. Nyt yritämme estää sen uppoamisen ja, ainakin toistaiseksi, pitää kaikki mukana aluksessa. Mutta matkanteko on käynyt epämiellyttäväksi, kun matkustajat joutuvat pumppuihin tai kiipeämään takilaan purjeita reivaamaan, jotta emme uppoaisi ja matka voisi jatkua. Se, että juhlat ovat ohi, näkyy konkreettisesti monissa alueen maissa.

Euroalueen säänkestävyyttä siis yritetään nyt parantaa tuolla sopimuksella ja siihen liittyvällä lainsäädännöllä. Sopimuksen vastustamisessa on kyse siitä, että on halua jättää laiva, jonka koetaan olevan uppoamassa. On jokin mielikuva erinomaisesta pelastusveneestä, joka veisi meidät suomalaiset, euroalueesta lähteneinä, ihanalle rannalle onnen ja autuuteen.

Minusta on viisasta parantaa euroalueen kykyä selviytyä. Etenkin kun sopimus ei käytännössä merkitse sitä että Suomi joutuisi muutamaan talouspoliittista linjaansa siitä, minkä se on itse valinnut selviytymiskeinokseen. En halua jättää alusta. En halua siirtyä risaiselta näyttävään pelastusveneeseen. En kaipaa aution rannan yksinäisyyteen.

Työnhakijan henkilösuoja
21.11.2012

Elinkeinoelämän Keskusliiton puolelta tulee toinen toistaan oudompia lausuntoja.

Kun kokoomus esitti ensimmäisen sairauspäivän palkattomuutta, EK:sta säestettiin tätä lausumalla, että samanlainen karenssi tulisi panna myös niille äideille ja isille, joka jäävät kotiin hoitamaan sairastunutta pikkulastaan.

Näitä ulostuloja selittää vain niiden taustalla oleva maailmankuva. Siinä maailmankuvassa nähdään tekaistu sairaus laiskojen ihmisten keinona jäädä pois töistä. Siinä maailmankuvassa ei ole nähty, miten moni tulee jo nyt sairaana töihin, kun pelkää, että tulee leimatuksi laiskaksi ihmiseksi tai sitä, että työkaverit joutuvat liian kovan kuorman alle.

Systeemi, kuten sairauslomaoikeutta säätelevä lainsäädäntö, on tehty niin, että kokonaisuus on kaikkien kannalta paras mahdollinen. Jos systeemi mahdollistaa, että muutama ihminen väärinkäyttää sitä, ei se tee systeemistä huonoa. Maailmaa ei voida rakentaa niin, että vapaamatkustajiksi haluaville ei löytyisi mitään mahdollisuutta. Jos sellainen valittaisiin yleiseksi tavoitteeksi, voi olla, että katseet kohdistuisivat myös muualle kuin yksittäisiin palkansaajiin sairaslomillaan. Voi olla, että pääomapiirien puolellakin olisi parantamisen varaa, mitä tulee yhteiskunnan kehittämiseen.

Elinkeinoelämän Keskusliiton uusin avaus on väite, että laki ei kiellä kysymästä työhönottohaastattelussa työnhakijalta mitä tahansa kysymyksiä. EK:ssa on ilmaistu huoli, että yleiseksi käsitykseksi on tullut, että tällainen kielto perustuisi lakiin. Että kiellettyjä olisivat kysymykset, jotka koskevat raskautta tai suunniteltua raskautta, perhesuhteita ja sukupuolista suuntautuneisuutta. EK:n puolelta haluttiin todeta, että kyllä näistä asioista saa kysyä, kunhan ei tee muistiinpanoja vastauksista. Vasta muistiinpanojen perusteella muodostuisi sisällöltään perusteeton ja oikeudeton henkilörekisteri.

EK:n mukaan kysellä saa, mutta laki sanoo, ettei vastauksia saa käyttää valintaperusteena henkilöä työhön otettaessa. Laki todellakin kieltää tiettyjen henkilökohtaisten tietojen käyttämisen valintaperusteena. Tarkoituksena on estää syrjintä ja edistää työnhakijoiden yhdenvertaista kohtelua.

Hyvä on, ettei EK väitä, että henkilökohtaisia, työhön liittymättömiä asioita koskeviin kysymyksiin olisi pakko vastata työhönottohaastattelussa. Mutta vaikka ei ole pakko vastata, on ihan selvää, että haastattelutilanteessa työnhakija on altavastaajana ja hyvin suojaton. Vaatii aikamoista rohkeutta sanoa haastattelijalle, että tuohon kysymykseen en halua vastata, koska se ei liity itse työtehtävään. Kieltäytyminen vastaamasta voi heikentää mahdollisuuksia tulla valituksi.

Mikä ajatus EK:ssa on tämän ulostulon taustalla? Mikä idea on korostaa oikeutta kysyä, jos vastauksia ei saa käyttää henkilövalintaa tehtäessä? Mihin työhaastattelija ja työhön ottaja näitä kysymyksiä ja oikeutta kysyä tarvitsee? Asiantuntijat sanovat, että työhaastattelussa kokonaisvaikutelmalla on hyvin ratkaiseva merkitys. Kokonaisvaikutelman syntymisessä keskeinen osa on suullisella työhönottohaastattelulla. Jokaisella kysymyksellä ja vastauksella on merkitystä kokonaisvaikutelman syntymiselle.

En muuta ymmärrä kuin, että EK:n puolelta halutaan reipastuttaa työnantajia ja heristellä varoittavaa sormea työn hakua suunnittelevia kohtaan. Työnantajan ei kannata olla turhan ystävällinen ja kiltti. Työnhakijalle suositus on painvastainen: nöyryyttä ja notkeutta, nuhteettomuutta ja yllätyksettömyyttä henkilökohtaisissa asioissa.

Lakia olisi syytä tarkistaa niin, että sitä mitä ei saa työhönottohaastattelussa kirjata ei myöskään saisi kysyä. 

Vaalit amerikkalaiseen tapaan
14.11.2012

Bill Clinton on hoikistunut sitten presidenttiaikojensa, mutta valloittava hymy ja loistavat puhujataidot ovat jäljellä. Hetken jo mietin, jääkö Barack Obama Clintonin varjoon. Näin ei sentään käynyt, sillä myös Obama on loistava esiintyjä. Pääsin kuulemaan molempia, kun eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan delegaatio vieraili Yhdysvalloissa maan presidentinvaalien aikaan.

Suomessa Yhdysvaltojen vaalien uutisointi keskittyi kisaan presidenttiydestä. Samalla amerikkalaiset äänestivät kuitenkin myös uusia jäseniä senaattiin ja edustajainhuoneeseen sekä valitsivat paikallisia kuvernöörejä, piirikuntien päälliköitä ja sheriffejä. Samalla kertaa järjestettiin myös kansanäänestyksiä monista yksittäisistä kysymyksistä. Kuulimme, että joissakin osavaltioissa äänestyslippu saattoi olla jopa 12-sivuinen vihko, josta rastitettiin mieluisia vaihtoehtoja. Näin monien vaalien yhdistäminen ihmetytti suomalaisen yksiselitteiseen vaalitoimitukseen tottunutta.

Matkalla kävimme myös katsomassa menoa paikallisella äänestyspaikalla. Jonot olivat pitkiä eikä pääsy vaalihuoneistoon ollut helppoa ainakaan liikuntarajoitteisille. Kun järjestelmään kuuluu lisäksi äänestäjäksi ennakkoon rekisteröityminen, ei ole ihme, että moni jättää äänestämättä. Huolestuttavaa on, että heikoiten osallistuvat yleensä ne, jotka muutenkin ovat pudonneet vauhdista. Paikalliset isäntämme olivat kyllä itsekin sitä mieltä, että vaalisysteemiä pitäisi kehittää, mutta totesivat samalla, että kovin vaikeaa se on.

Vaalien tulos ei ollut etukäteen ollenkaan selvä. Obaman arvioitiin epäonnistuneen ensimmäisessä presidenttiehdokkaiden tv-väittelyssä. Obamaa rasitti myös liittovaltion heikko taloustilanne ja suuri työttömyys. Kun kävimme republikaanien Mitt Romneyn vaalitilaisuudessa, oli helppoa aistia vahvaa itsevarmuutta.

Vaalien jälkeisenä päivänä vierailimme Washingtonissa Brookings-instituutissa, joka on merkittävä paikallinen ajatushautomo. Instituutin tuoreet arviot republikaanien lopulta varsin selkeän tappion syistä olivat mielenkiintoisia. Tärkeänä selityksenä tulokselle pidettiin Yhdysvaltain väestönrakenteen suurta muutosta: yksinäisten naisten, latinojen ja afroamerikkalaisten osuus väestöstä on kasvanut. Valkoisia miehiä on entistä pienempi osuus kansasta.

Instituutissa arvioitiin, että Obaman onnistui puhutella paremmin näitä kasvavia väestöryhmiä ja nuoria äänestäjiä. Romney haki aluksi tukea poliittisesta äärioikeistosta, mutta joutui kampanjan edetessä lähestymään poliittista keskustaa. Tulos osoitti, ettei poliittisen äärisiiven puhuttelu riitä menestymiseen presidentinvaaleissa, jossa on vain kaksi vaihtoehtoa. Kongressivaaleissa republikaanit menestyivät paremmin juuri ehkä siksi, että ehdokasjoukko oli monipuolisempi.

Sisäpoliittinen tilanne Yhdysvalloissa on vaikea. Jotta talousongelmat saataisiin ratkaistua, demokraattien ja republikaanien yhteistyö on välttämätöntä. Brooking-instituutissa arvioitiin, että Obama on saamassa tuekseen vaikutusvaltaisia yritysjohtajia, jotka voivat olla avainroolissa vaikuttaen republikaanien yhteistyöhalukkuuteen.

Delegaatiomme jäsenet kuvattiin Delawaressa, jossa vierailimme paikalla, jonne ensimmäiset suomalaissiirtolaiset saapuivat vuonna 1638.
 

Turku turkulaisten palvelijana
18.10.2012

Kun minulta kysytään kuntien tärkeimmästä tehtävästä, alan puhua julkisista palveluista. Kerron, että laki määrää kunnille vastuun päivähoidon, perusopetuksen, terveydenhoidon ja vanhustenhuollon järjestämisestä. Kaikki nämä ovat julkisia palveluja. Ne ovat julkisia, koska niiden järjestäminen ja rahoitus perustuvat lakiin. Julkisten palvelujen järjestäminen ei ole yksittäisten ihmisten hyvän tahdon tai armeliaisuuden tai paksun lompakon varassa.

Ajattelen julkisista palveluista kuitenkin laajemmin. Demokraattisessa yhteiskunnassa itse asiassa jokainen julkinen yhteisö tai organisaatio, joka perustuu lakiin, on palvelijan tehtävässä. Turun kaupunki, sen hallinto ja organisaatio, sen johtajat ja henkilöstö, ovat olemassa kaupungin tehtävän toteuttamiseksi. Kaupungin tehtävänä on mahdollisimman hyvin palvella kaupunkilaisia. Kaupunkilaiset ovat Turun kaupungin asiakkaita kaupungin palveluja käyttäessään. Täsmällisemmin sanottuna turkulaiset ovat Turun kaupungin asiakasomistajia.

Kunnallisvaaleissa valitaan kuntien valtuustoihin asiakasomistajien edustajat valvomaan sitä, että kaupunki edistää asiakasomistajien etua. Vaaleissa jokaisella Turun kaupungin asiakasomistajalla on yhtä suuri valta käytettävissään äänestyspäätöstä tehdessään. Turkulaisen varallisuus, palkkataso, koulutus, sukupuoli, poliittinen vakaumus tai uskontokunta ei vaikuta siihen, miten suuri valta hänellä äänestäjänä on. Jokainen, joka jättää äänestämättä, luovuttaa yhtä suuren määrän valtaa toisten äänestäjien käyttöön. Riippumatta siitä, kuinka korkeaksi äänestysprosentti kohoaa, kaikki vaaleissa käytettävissä oleva valta käytetään.

Kaupunki ei ole olemassa itseään varten. Turun kaupungin organisaation laajentaminen tai heikentäminen, henkilöstön säilyttäminen, lisääminen tai vähentäminen, eivät ole kaupungin ydintehtäviin kuuluvia toimia. Organisaatio ei ole päämäärä itsessään. Kaupungin organisaatio ja sen jokainen virka, toimi ja tehtävä ovat välineitä, joiden avulla kaupunki pyrkii vastaamaan asiakasomistajiensa tarpeisiin ja toiveisiin. Kaupunkia on johdettava niin, että tämä väline, joka on kallisarvoinen – inhimillisesti ja rahallisesti – on hyvässä kunnossa ja optimaalisen kokoinen ajatellen kaupungin tehtävää asiakasomistajiensa kaikinpuolisessa palvelemisessa.

Kaikki valmistelut, suunnitelmat ja päätökset tulee asettaa testiin, jossa arvioidaan, miten tämä käsillä oleva päätös edistää kaupunkilaisten hyvää. Sivutuloksena tämä testi auttaa löytämään asiakasomistajia tyydyttävät perustelut päätöksille. Turkulaisten omistama hallinnollinen, taloudellinen ja toiminnallinen yksikkö, Turun kaupunki, palvelee turkulaisia kaikilla toimintansa tasoilla.

Enkä tarkoita sitä, että Turun kaupungin tulisi sulkea rajansa naapurikuntiin tai että kansainvälinen yhteistyö olisi lopetettava tai että humanitaarinen apu turvapaikanhakijoille tulisi lopettaa. Uskon, että turkulaisten suuren enemmistön tahto on, että Turku on avoin moneen eri suuntaan. Että teemme yhteystyötä, että satsaamme rahallisesti myös sellaiseen, mikä ei heti palaudu etuutena kaupunkilaisille itselleen. Kaupunkilaiset haluavat, että Turku on kansainvälinen, kehittyvä ja kantaa oman osuutensa alueellisesta ja kansainvälisestä vastuusta.

Turun kaupungin tulee palvella asiakasomistajiaan myös eettisellä ja moraalisella profiilillaan ja identiteetillään. Kulttuuripääkaupunkivuosi sisälsi ison palvelulupauksen toteuttamisen. Turkulaisten kotikaupunki näyttäytyi kansainvälisenä ja kotimaassaan johtavana kulttuurin alustana. Monet erilaiset tapahtumat tavoittivat yllättävällä ja myönteisellä tavalla kaupunkilaisia pitkin vuotta. Se ohella hanke sai aikaan taloudellisen toimeliaisuuden kasvua alueelle niin, että myös rahallisen loppusaldo jää positiiviseksi.

Kun Turku kehittää toimintojaan vaikeassa taloustilanteessa uuden valtuuston johtamana, on tärkeätä pitää mielessä kaupungin tehtävän palveluluonne. Sekä talous, että organisaatio on rakennettava niin, että kyky kestävään turkulaisten palvelemiseen vahvistuu. Kyky palvella punnitaan tarkimmin siellä, missä Turun kaupunki organisaationsa ja henkilöstönsä kautta kohtaa ne turkulaiset, jotka ovat kaikkein haavoittuvimmassa asemassa. Juuri siellä, missä vaikein haaste kohdataan, on sanottava, juuri tätä varten Turun kaupunki on palvellakseen.

Omenavarkaat kuriin
04.10.2012

Viime vuosien aikana yksityisille pysäköintialueille on ilmaantunut kylttejä, joissa kerrotaan että pysäköinti on kielletty tai sitä on rajoitettu ja, että virheellisestä pysäköinnistä seuraa velvollisuus tietyn valvontamaksun suorittamiseen. Kyltissä kerrotaan, että pysäköimällä alueelle henkilö tekee sopimuksen alueen omistajan kanssa ja hyväksyy kyltissä olevat ehdot. Virheellisen pysäköinnin seurauksena jotkut ovat saaneet maksumääräyksiä ja eräät ovat vieneet asian käräjille, koska maksumääräyksen antajana ei ole ollut viranomainen.

Käräjöimisessä on edetty aina Korkeimpaan oikeuteen asti, jossa on tehty ratkaisu (2010:23), jonka mukaan yksityisen alueen omistajalla on ollut oikeus periä valvontamaksu, joka on perustunut kyltillä tehtyyn ennakkoilmoitukseen ns. reaalisopimuksen syntymisestä parkkeeraamalla.

Eduskunnan käsittelyssä on hallituksen esitys eduskunnalle pysäköinninvalvonnassa
avustamista koskevaksi lainsäädännöksi (HE 79/2012 vp). Esityksen taustalla on eduskunnan viime kaudella käsittelemä pysäköinnin valvontaa koskeva lakiesitys, jonka eduskunta päätyi hylkäämään. Perustuslakivaliokunta arvioi lausunnossaan (PeVL 57/2010 vp), että pysäköintivirhemaksun määrääminen on perustuslain 124§:n tarkoittamaa merkittävää julkisen vallan käyttöä, jota ei  voida antaa muulle kuin viranomaiselle.

Perustuslakivaliokunta rinnasti yksityisen omistamalla alueella käyttöön otetut valvontamaksut pysäköintisakkoon rinnastettaviksi seuraamuksiksi, eikä pitänyt mahdollisena sitä, että maksumääräyksen antajana toimii yksityinen taho. Nykyisen hallituksen lakiesityksessä valvontamaksun määrääminen esitetään siirrettäväksi viranomaiselle. Mutta yksityisten alueiden valvonnassa voi viranomaisen apuna toimia luvan saanut valvonta-apulainen. ”Kunnallinen pysäköinninvalvoja tai poliisi voisi (…) käyttää pysäköinninvalvonnassa yksityisellä alueella ja maastossa apunaan sellaista luonnollista henkilöä tai oikeushenkilöä, jolla olisi pysäköinninvalvonnanlupa.”

Tällainen henkilö toimittaisi virheellisesti pysäköineelle ja viranomaisella ilmoituksen virheellisestä pysäköinnistä. Ilmoituksen perusteella viranomainen voisi määrätä rahallisen seuraamuksen virheellisestä pysäköinnistä. Perustuslakia noudatettaisiin, mutta menettelystä tulee joltisenkin byrokraattisen oloinen ja käytännössä hidas, jos lakiesitys hyväksytään.

Korkeimman oikeuden ratkaisun taustalla oleva ajatus reaalisopimuksen syntymisestä on kiinnostava. Jos yksityisten välinen sopimus voi syntyä niin, että yksi ilmoittaa sopimusehdot kyltissä ja toinen liittyy sopimukseen tietyn toiminnan avulla olematta vuorovaikutuksessa toisen osapuolen kanssa, syntyy kiinnostavia mahdollisuuksia.

Omakotitalon omistaja voisi laittaa nurmikkonsa reunaa kyltin, jossa ilmoitettaisiin: ”Nurmikon tallaaminen on kielletty. Tallaamisesta peritään 20 euron valvontamaksu. Tallaamalla nurmikkoa hyväksyt sopimusehdot.” Omenatarhan omistajan kannattaisi laittaa puutarhaansa kyltti, jossa kerrottaisiin. ”Omenoiden varastamisesta peritään 100 euron valvontamaksu. Varastamalla omenoita hyväksyt sopimusehdot.” Autonsa kadun varteen pysäköivän kannattaisi kiinnittää ikkunan sisäpuolelle lappu. ”Autoni vahingoittamisesta pysäköidessä tai muutoin peritään 1000 euron valvontamaksu. Vahingoittamalla autoani hyväksyt sopimusehdot.” Esimerkkejä voi helposti keksiä lisää. Jos näin syntyneet sopimukset johtaisivat maksujen perintään ulosottoteitse laajassa mitassa, olisi oikeuslaitoksella kiintoisa tehtävä miettiä, mihin vedetään raja reaalisopimusten sitovuuden osalta.

Yhteistä eri tapauksilla on se, että tavoitteena on suojella yksityistä omaisuutta, mutta poliisin tai muiden viranomaisten resurssit eivät tähän riitä. Siksi syntyy ajatus yksityisestä valvontatoiminnasta, jolla olisi myös oikeus rangaistusluonteisen rahallisen seuraamuksen määräämiseen. Oven avaaminen yksityiselle, myös rangaistusluonteisen rahastusoikeuden omaavalla toiminnalle, synnyttäisi laajoja bisnesmahdollisuuksia. Yksityisen voiton tavoittelun liittyminen rahallisten rangaistusten määräämiseen saataisi ohjata rangaistuskäytäntöä epäterveeseen suuntaan.

Tärkeätä olisi huolehtia poliisin ja kuntien voimavaroista pysäköinninvalvonnassa ja muussa viranomaisille kuuluvassa omaisuuden suojan turvaamisessa ja sen ohella pohtia yksityisten paikoitusalueiden pysäköintimaksukäytäntöjä haitallista pysäköintiä ehkäisevään suuntaan.
 

Oppilaat tekevät työrauhan
13.09.2012

Vuonna 1976 silloisen Kouluhallituksen pääjohtajana oli Erkki Aho. Alkuvuodesta Suomen Kuvalehti julkaisi pääjohtajan laajan haastattelun, jossa käsiteltiin muun muassa kysymystä koulukurista. Muistan tämän siitä syystä, että samaisena keväänä kirjoitin aiheesta ylioppilasaineen, josta sain laudaturin.

Kysymys koulukurista elää sitkeänä. Aihe on ikivanha ja nousee yhä uudelleen pintaan, vaikka yhteiskunta ja koulu ovat muuttuneetkin ajan mittaan monin tavoin. Aleksis Kiven Seitsemässä veljeksessä kuvaama katkelma Jukolan poikien vaikeudesta motivoitua koulun sääntöihin ja oppimiseen on klassinen. Se valaisee erinomaisesti ainakin yhtä olennaista vaikeutta, joka liittyy koulutyöhön joko vahvasti tai heikommin.

Koulunkäynti oli Jukolan pojille, Eeroa lukuun ottamatta, lähinnä ulkoa pakotettu asia. Poikien oma motivaatio oli varsin vähäinen. Mieli veti vahvasti muualle, eikä keskittymisestä oikein tullut mitään. Lopulta pojat, luokkaan lukitut, pakenivat ikkunasta pihalle, pois pakotetun sivistyksen portailta. Ulkoinen kontrolli riitti tiettyyn pisteeseen asti, mutta ei kyennyt viemään veljeksiä eteenpäin sivistyksen polulla.

Nykyinen keskustelu koulukurista on keskittynyt valitukseen, ettei opettajilla ole riittäviä keinoja pitää yllä työrauhaa luokassa tai opetusryhmässä. Pohdinta tarkastelee, millaisia rangaistuksia sääntöjä rikkoville oppilaille voidaan antaa ja missä menevät opettajan toimivallan rajat. Oppilaan oikeus koskemattomuuteen korostuu. Joidenkin kommenttien mukaan tämä johtaa siihen, että opetusryhmän oikeus työrauhaan kärsii, kun työrauhaa rikkovaa oppilasta ei saada ”kuriin”.

Nykykeskustelussa, kuten kautta aikojenkin, korostuu opettajan ja oppilaan vastakkainasettelu. Työrauha nähdään asiaksi, josta opettaja yksin kantaa vastuun. Oppilaan osana on tulla nähdyksi mahdollisena tai todellisena uhkana työrauhalle. Opettajan osaksi tulee yrittää kontrolloida oppilaan käytöstä opetuksen tavoitteiden ja yhteisen työrauhan saavuttamiseksi. Oppilas nähdään spontaanien ja yksilöllisten yllykkeidensä ilmentymänä, joka heijastelee oman sosiaalisen taustansa antamia lähtökohtia.

Opettajan ja oppilaan vastakkainasettelu ei ratkaise koulun työrauhaongelmaa. Eteenpäin päästään vain niin, että opettaja ja oppilas ymmärtävät olevansa samalla puolella. Työrauhan ylläpitäminen ei tosiasiassa koskaan ole vain opettajan ja hänen ”keinojensa” varassa. Opetusryhmässä jokainen oppilas tekee opettajan lisäksi osuutensa työrauhan ylläpitämisessä tai sen murentamisessa. Ja ihan selvää on myös, että opettaja voi taitamattomuuttaan toimia niin, että työrauha häiriintyy. Työrauhan ylläpitämiseen tarvitaan sekä opettajan että oppilaiden ponnisteluja.

Koulujen työrauha-asiassa tulisikin miettiä, mitkä olisivat niitä oppilaille annettavia keinoja, jotka auttavat heitä pitämään yllä työrauhaa. Ja tulisi kysyä, mitkä ovat niitä tekijöitä, jotka riistävät oppilailta heidän kykynsä ylläpitää työrauhaa opetusryhmässä. Opetusryhmän koolla on merkitystä. Koulun opetustiloilla ja ympäristöllä on merkitystä. Opetustavalla ja pedagogisella otteella on merkitystä. Sääntöjen johdonmukaisuudella ja oikeudenmukaisuudella on merkitystä. Opittavaan aineeseen heräävällä kiinnostuksella on merkitystä. Opetusryhmän ja koulun yhteisöllisyydellä on merkitystä. Kodin ja koulun yhteistyöllä on merkitystä.

En tarkoita, että oppilaiden tulisi ryhtyä kurinpitotoimiin toisiansa kohtaan, jotta työrauha säilyisi. Mutta joskus on saatu hyviä tuloksia sillä, että koulurauhaa ylläpitävistä säännöistä on sovittu oppilaiden kanssa yhteisen valmistelun jälkeen. Prosessi voi auttaa sisäistämään sääntöjen idean ja motivoitumaan niiden noudattamiseen.

Olennaista on, että tuetaan nuoren orastavaa kykyä, halua ja tarvetta hallita itseään, kontrolloida omia impulssejaan ja kehittää elämässä tarvittavia sosiaalisia valmiuksia. Klassinen ajatus sivistyksestä sisältää ajatuksen siitä, että yksilö oppii ottamaan huomioon muitakin motiiveja kuin omat spontaanit tarpeensa. Sivistykseen kuuluu kyky ottaa huomioon myös toisten ihmisten ja yhteisön tarpeet ja punnita omia tarpeitaan ja halujaan suhteessa näihin.

Itsekontrollin ylistäminen ei ehkä ole erityisen muodikasta, mutta ajattelen, että sekä yksilön että yhteisön hyvän ja onnellisen elämän kannalta vähänkin pidemmässä tarkastelussa se on parempi vastaus mm. työrauhaongelmiin kuin ulkoisen kontrollin lisääminen. Ikkunasta paetaan niin kauan, kunnes omassa päässä syntyy ajatus, että haluan osallistua uusien asioiden oppimiseen ja antaa toisillekin mahdollisuuden samaan.

 

Olisiko katsomusopetus totalitarismia
20.08.2012

Yhteiskuntatieteen tohtori Risto Volanen syyttää Suomen hallitusta uustotalitarismista, kun opetusministeri Jukka Gustafssonin johdolla toteutetaan tuntijaon muutos, jossa oman uskonnon opetuksen tuntimäärää hieman vähennetään. Lisäpontta liioittelevalle väitteelleen Volanen saa professori Arto Kallioniemen ja entisen kansanedustajan Irina Krohnin näkemyksestä, jonka mukaan uskonnonopetuksessa olisi siirryttävä kaikille yhteiseen katsomusopetukseen. Volanen esittää näkemyksiään Suomen Kuvalehdessä 33/2012. Kallioniemen ja Krohnin puheenvuoro julkaistiin saman lehden numerossa 29/2012.

Volanen piirtää ihannoivan kuvan uskonpuhdistuksen merkityksestä. Reformaatio murensi länsieurooppalaisessa mittakaavassa Paavin valtaa dramaattisesti, mutta se ei merkinnyt yksilön uskonnonvapautta siinä mielessä kuin uskonnonvapaus tänään ymmärretään. Reformaatiossa syntyneet ideat toteuttivat pitkään vain hallitsijan uskonnonvapautta, kun ruhtinaat rohkenivat ottaa etäisyyttä paavin kirkon uskoon. Hallitsijan alueella toteutettiin tarvittaessa väkivalloin hänen määräämäänsä uskontoa. Vaikka Suomenkin alue hallitsijan päätöksellä irtautui roomalais-katolisesta kirkosta reformaation myötä jo 1500-luvulla, toteutui meillä tosiasiallinen uskonnonvapaus vasta vuonna 1923 voimaan tulleen lain myötä. Tarvittiin valtiovallan toimia, jotta yksilön uskonnonvapaus tuli voimaan.

Uskonnonvapauden toteutuminen merkitsi sitä, että valtiovallankin tukea nauttinut uskonnollinen totalitarismi päättyi. Kristittynä ajattelen, että tämä oli oikein ja sitä paitsi kristinuskon omien eettisten periaatteiden mukainen ratkaisu.

Koulun uskonnonopetus oli uskonnonvapauden toteuduttuakin vuosikymmeniä tunnustuksellista uskonnonopetusta. Uskonnon harjoittaminen oli luonteva osa uskonnonopetusta. Uskonnonopettajilta edellytettiin pääsääntöisesti kuulumista siihen kirkkoon tai uskonnolliseen yhdyskuntaan, jonka uskontoa hän opettaa. Opetusministeriöllä oli kuitenkin mahdollisuus myöntää poikkeuslupa opettamiseen sellaisellekin, joka ei ollut ao. uskontokunnan jäsen. Poikkeuslupamenettelyssä opetusministeriö pyrki erilaisen keinoin varmistamaan., että poikkeusluvan saanut opettaja opettaa uskontoa kyseisen tunnustuksen mukaisesti. Olen piispana joutunut kirjoittamaan ministeriölle arvioita hakijoiden kyvystä hoitaa tunnustuksellinen luterilainen opetus asianmukaisesti.

Valtiovallalla oli vuoteen 2003 varsin vahva kontrolloiva ote uskonnonopetukseen. Tavoitteen voi kuvata niinkin, että valtion roolina oli turvata se, että koulu mieluummin edisti kuin vaaransi uskontokuntaan kuuluvien lasten pysymistä uskontokunnan piirissä. Tällainen uskonnonopetus edisti positiivista uskonnonvapautta, eli oikeutta kuulua uskontokuntaan ja harjoittaa uskontoa.

Kun uskonnonvapauslakia 2000-luvun alussa uudistettiin, yhdeksi lähtökohdaksi otettiin kansainväliset ihmisoikeussopimukset. Vuonna 2003 voimaan tullessa laissa ovat mukana uskonnonvapauden molemmat puolet, vapaus olla kuulumatta uskontokuntaan ja olla harjoittamatta uskontoa (ns. negatiivinen uskonnonvapaus) ja oikeus kuulua uskontokuntaan ja harjoittaa uskontoa (ns. positiivinen uskonnonvapaus). Uudistuksen yhteydessä kiinnitettiin huomiota perusopetuksen ja lukion uskonnonpetusta koskevaan säännöstöön. Kun koulussa toteutettu tunnustuksellinen uskonnonopetus sisältää uskonnonharjoittamisen, katsottiin, ettei tämä oppivelvollisuuteen kuuluvana ole uskonnonvapauden periaatteen mukaista. Keskeinen uusi korostus oli, että uskonnonvapaus kuuluu myös uskontokunnan jäsenelle. Toisin sanoen, myös uskontokuntaan kuuluvalla on oikeus olla osallistumatta uskonnon harjoittamiseen. Lausuntoa antaessaan ev.lut. kirkon kirkolliskokous piti tätä perusteiltaan asianmukaisena tulkintana.

Tämä tulkinta johti siihen, että tunnustuksellisen uskonnonopetuksen käsitteestä luovuttiin. Otettiin käyttöön uusi, oman uskonnon opetuksen käsite. Näin voitiin säilyttää uskonnonopetus oppivelvollisuuteen kuuluvana sillä ehdolla, että siihen ei sisälly uskonnon harjoittamista. Kun opetus ei enää ole tunnustuksellisesta, ei opettajankaan tarvitse enää kuulua siihen uskontokuntaan tai kirkkoon, jota uskontoa hän opettaa. Riittää, että opettajalla on muodollinen pätevyys oppiaineessa ja opetustaidossa. Niinpä laki mahdollistaa sen, että muslimi voi opettaa kirkon jäsenille kristinuskoa ja että luterilainen voi opettaa muslimiperheen lapsille islamia.

Koulujen uskonnonopetuksessa ei tänä päivänä toteudu uskonnonvapaus sillä tavalla kuin Risto Volanen antaa ymmärtää. Valtiovalta kontrolloi uskonnonopetusta. Uskonnon harjoittaminen on voimakkain keino siirtää uskonnollista traditiota seuraavalle sukupolvella. Koulun oppitunnilla uskonnon harjoittaminen on kuitenkin kiellettyä. Sellainen oman uskonnon opetus, johon ei saumattomasti liity oman uskonnon harjoittaminen, ei ole uskottava tapa siirtää traditiota uskonnolle ominaisen kokonaisvaltaisuuden kannalta. Enää ei valtiovalta suojaa uskontoja vaatimalla uskonnonopettajan sitoutumista uskontoon edellytyksenä opetusluvalle.

Volanen on kenties oikeassa siinä, että ”yhteinen katsomusopetus” on epäonnistunut nimi oppiaineelle. Se johtaa uhkakuviin valtiovallan määrittelemästä ”yhteisestä katsomuksesta”, ja tämähän olisikin totalitarismia. Tiedän ettei Jukka Gustafsson tällaista aja. Mutta olen taipuvainen kannattamaan sitä, että uskontoja ilmiöinä tutkittaisiin ja tarkasteltaisiin peruskoulussa kaikkien oppilaiden yhteisenä oppiaineena. Ateistit vierastavat nimikettä ”yhteinen uskontotieto”. Kuulostaisiko uskontotiede mahdolliselta oppiaineelta, vai olisiko oppiaineen nimenä uskonnot ilmiöinä? Jos halutaan päästä keskustelussa eteenpäin, oppiaineen nimeä tulee rauhassa pohtia kaikkien kanssa.

Nykyisen oman uskonnon opetuksen ongelmat ovat kahtaalla. Saman luokan ja ikäryhmän oppilaiden eriyttäminen uskonnon perusteella eri opetusryhmiin ei ole paras keino lisätä uskontojen ja kulttuurien välistä kohtaamista ja ymmärrystä. Se on omiaan lisäämään myös kokemusta marginaaliin kuulumisesta niille, jotka ovat pienen ryhmän jäseniä. Toinen ongelma on käytännöllisempi. Monissa uskonnoissa on pulaa pätevistä opettajista samalla kun lasten vanhempien luottamus opettajaan voi olla koetteella. Koulujen lukujärjestysten ja lasten koulupäivän rakentaminen on vaikeata ja johtaa usein monimutkaisiin järjestelyihin ja väsyttäviin hyppytunteihin.

Jos lapsia eri ryhmiin jakavasta oman uskonnon opetuksesta siirryttäisiin yhteiseen, kaikille pakolliseen, uskontoja ilmiöinä tarkastelevaan uskontotieteeseen, tulisi samassa yhteydessä harkita uudenlaista yhteistyötä kirkkojen, uskontokuntien ja koulun välillä. Koulut voisivat, uskonnonvapauslain hengessä, avata tilojaan kirkkojen ja uskonnollisten yhdyskuntien omalle uskonnonopetukselle. Tähän uskonnonopetukseen osallistuminen olisi vapaaehtoista ja se voisi siitä syystä sisältää myös uskonnon harjoittamisen vahvanakin elementtinä. Koulu vastaisi siitä, ettei opetuksessa rikota tai kannusteta rikkomaan lakia ja hyviä tapoja vaan pikemminkin toisten uskontojen kunnioitusta ja avoimuutta.. Tämä toimintamalli haastaisi ja antaisi kodit ja uskontojen edustajat uudenlaiseen vuoropuheluun kun yhdessä jouduttaisiin miettimään mikä on paras tapa siirtää meidän kotimme uskonnon traditiota seuraavalle sukupolvelle.

Nykyinen elämänkatsomustieto on ainakin opetussuunnitelman perusteiden valossa tärkeä oppiaine, vaikka myös sen nimike on minusta epäonnistunut ja heijastaa syntyaikansa poleemista suhdetta uskonnonopetukseen. Minusta tulisi harkita filosofia ja etiikka nimisen oppiaineen ottamista ohjelmaan elämänkatsomustiedon tilalle, oppivelvollisuuteen kuuluvana. Lapset ovat herkkiä ja avoimia sekä etiikalle että filosofiselle pohdinnalle, jos vain annamme sille tilaa ikä- ja kehitysvaiheen mukaisesti.

 

Epätoivo murtaa moraalin
15.08.2012

Parikymmentä vuotta sitten ilmestynyt kiinalaisen Jung Changin tosipohjainen romaani Villijoutsenet, kolmen kiinattaren tarina, on hätkähdyttävää luettavaa. Kirjassa kuvataan Kiinan poliittista ja taloudellista kehitystä 1900-luvulla. Maon johdolla toteutettu poliittinen ideologia ns. kulttuurivallankumouksineen johti suunnattomiin inhimillisiin kärsimyksiin. Kiinan pyrkiessä johtavaksi mahdiksi terästuotannossa määrättiin teräksiset keittoastiat, kattilat ja pannut sulatettaviksi, jotta tuotanto saatiin nousuun. Keittoastioiden häviäminen kiihdytti nälänhätää. Äärimmillään nälänhätä johti kannibalismiin, kun epätoivoiset ihmiset turvautuivat ihmislihaan.

Tämä Jung Changin omakohtaisiin kokemuksiin perustuva karmea romaani palautui mieleeni, kun luin uutisen tutkijatohtori Mirkka Lappalaisen uudesta kirjasta, jossa kuvataan 1600-luvun lopun nälänhätää Suomessa. Lappalaisen mukaan koko 1600-luku ja etenkin vuodet 1695-1697 olivat erittäin sateisia ja kylmiä. Kasvukausi jäi lyhyeksi. Tämän seurauksena sato jäi hyvin pieneksi. Katoalue ulottui Suomen lisäksi Ruotsiin ja Liivinmaalle saakka, joten ruokaa ei ollut edes lähialueilla. Tämän seurauksena maahamme tuli äärimmäinen nälänhätä. Maamme väestön kuolleisuusprosentti oli noina vuosina hirvittävät 25-30.

Ruoan puute johti siihen, että syötiin, mitä käsiin saatiin. Pettujauhoa, olkia, pilaantunutta viljaa. Ala-arvoisen ravinnon seurauksena ihmiset sairastuivat ja kuolivat. Tutkija on löytänyt todisteita siitä, että epätoivoiset ihmiset syyllistyivät äärimmillään kannibalismiin. Nälkäisen äidin tiedetään Suomessa 1600-luvun nälkävuosina tappaneen lapsensa ravinnokseen.

Epätoivo murtaa moraalin. Kun hätä on oikein suuri, moraaliset normit ja lakipykälät työnnetään taka-alalle. Ihmisen alkuvoimainen tarve yrittää itse pysyttäytyä hengissä nousee määräävään asemaan. Moraalinen integriteetti murtuu, kun tuskallinen kuolema on uhkaamassa. Jälki puistattaa meitä, jotka emme ole olleet äärimmäisessä hädässä.

Kannibalismi on yksi tabujen rikkomisen äärimmäinen muoto. Eteläisestä Euroopasta, Espanjasta kuuluvat uutiset eivät kerro kannibalismista, mutta tabujen murtumisesta on sielläkin kyse. Parin sadan hengen suuruisen joukon kerrotaan murtautuneen ruokakauppoihin ja ryhtyneen jakamaan ruokaa köyhille ja nälkäisille. Maan korkea työttömyys, vaikea taloustilanne ja siitä johtuvat tiukat säästötoimet näkyvät köyhyytenä ja myös nälkänä yhä useampien kansalaisten arjessa.

Pettymys poliittisiin päättäjiin on suuri. Hallitusvallan ulkopuolella olevien poliittisten ryhmien piirissä viestitetään täyttä epäluottamusta hallitusta kohtaan. Ruokakauppoja ryöstelevien viesti on, että lakien rikkominen on enää ainoa tapaa pitää huolta köyhistä.

Espanjalaisen pikkukaupungin pormestari Juan Manuel Sanchez Gordillon kerrotaan nousseen sankariksi, kun hän osallistui varastamiseen ruokakaupoista ja jakoi ruokaa köyhille. Andalusian alueparlamentissakin vaikuttava Sanchez Gordillo sanoi, että varastettu ruoka meni sellaisille perheille, joita Espanjan talouskriisi on kolhinut pahiten. Hän sanoo haluavansa kiinnittää huomion Espanjan taloussotkuun. Köyhyysaste on noussut 15 prosenttia vuodesta 2007, neljännes työntekijöistä on työttömänä ja kymmenet tuhannet on häädetty kodeistaan.

Protesti on näkyvä ja eettisesti haastava. Pyhittääkö tarkoitus keinot tässä tapauksessa? Onko köyhien nälkä sitä luokkaa, että se antaa moraalisen oikeutuksen kauppojen ryöstämiseen? Onko ruokakauppojen ryöstäminen oikeasti kestävä tapa vastata ihmisten nälkään ja köyhyyteen? Toivovatko köyhät ja nälkäiset Espanjassa itse, että ruokakauppojen ryöstämisestä tehdään ratkaisu heidän hätäänsä? Toteutuuko tässä ihannoitu Robin Hood -meininki vai mistä tässä on kyse?

Espanjasta kuuluvat uutiset kertovat siitä, että anarkian mahdollisuus on todellinen, elleivät hallitukset kykene vastaamaan ihmisten oikeutettuihin tarpeisiin. Vastaus ei voi olla vain järjestysvallan vahvistaminen rikollisen toiminnan torjumiseksi. Tarvitaan poliittisia päätöksiä, jotka johtavat hyvinvoinnin jakautumiseen oikeudenmukaisemmin ja tasaisemmin kaikkien kesken. Työn, asumisen, terveydenhuollon, koulutuksen, kulttuurin ja varallisuuden. Kannibalismi tuskin uhkaa Eurooppaa lähiaikoina. Anarkia kylläkin, elleivät demokraattiset hallitukset ota itselleen vahvempaa roolia yhteiskunnallisen kehityksen suuntaajina.  

Taide ruokkii eettisyyttä
07.08.2012

Kysymys katsomusopetuksen määrästä ja sisällöstä jakaa mielipiteitä ja  nousee aika ajoin pintaan julkisessa keskustelussa. Kesän aikana on keskustelu uskonnonopetuksesta jälleen kiihtynyt. Sysäyksinä keskustelulle ovat olleet hallituksen linjaukset perusopetuksen tuntijaon muutoksiksi. Eri oppiaineiden välisessä väännössä ns. katsomusopetuksen, eli uskonnon ja elämänkatsomustiedon tuntimäärää on hienokseltaan leikattu. Toisena sysäyksenä on ollut uskonnonopettajien koulutuksesta vastaavien tahojen avaus, jossa on esitetty nykyisen katsomusopetuksen korvaamista kaikille yhteisellä uskontotiedolla.

Tähän ehdotuksen ovat eri tahot reagoineet odotetulla tavalla. Uskonnollisten yhdyskuntien ja kirkkojen taholta on voimakkaasti puolustettu nykyistä oman uskonnon opetuksen mallia. Myös ateistien puolelta on jyrkästi torjuttu yhteinen uskontotieto oppivelvollisuuteen kuuluvaksi oppiaineeksi. Epäluottamus uskontotietoa kohtaan on suuri, ja se nähdään ateistien taholla tieteellisen maailmankuvan vastaisena oppiaineena. Ilmeisesti on niin, että yhteisen katsomusaineen nimenä tulisi olla uskontotiede, jotta näiltä epäluuloilta voitaisiin välttyä.

Katsomusopetusta ja erityisesti uskonnonopetusta puolustetaan tavallisimmin sillä, että uskonnonopetuksen katsotaan kantavan keskeisiä arvoja ja huolehtivan näin koululaisten eettisestä ja moraalisesta kasvusta ja kehityksestä. Vakaumus ja moraali ovat yksilön identiteetin ydintä, eikä ole vaikea ymmärtää, että etiikan opetus tapahtuu uskonnon tai elämänkatsomustiedon yhteydessä. Hallitusohjelmaan ei tullut uskonnonopetusta koskevaa erityistä kirjausta, koska näkemykset eri puolueiden välillä olivat perin kaukana toisistaan. Sen sijaan kirjattiin tavoite arvokasvatuksen mukanaolosta.

Mitä tämä arvokasvatus on ja miten se voisi parhaiten toteutua, kaipaisi lisää pohdiskelua. Yleinen kokemus on, että moraaliset arvot ja niiden mukainen ajattelu, tunteet ja käyttäytyminen muodostuvat osaksi yksilön identiteettiä sen kautta, että hän elää yhteisössä toisten ihmisten kanssa. Hän panee asioita merkille, tekee havaintoja ja näkee johdonmukaisuutta ja oppii kaikesta tästä myös arvoja ja moraalia.

Katsottuani hiljattain hienon elokuvan Kilimandjaron lumet (Kino Engel, Helsinki), vakuutuin jälleen kerran siitä, että taide on eräs vaikuttavimpia tapoja, joilla ihmistä voidaan moraalisesti herätellä ja eettistä ymmärrystä syventää. Uskonnot samoin kuin historia ovat innoittaneet taiteilijoita kautta vuosituhansien. Mutta taide elää myös näiden ulkopuolella vahvana. Ajattelenkin, että juuri taiteen opetusta tulisi koulussa kehittää ja sille varata enemmän aikaa, jos lapsia ja nuoria halutaan eettisesti herätellä ja auttaa kasvamaan eettisesti oivaltaviksi ihmisiksi. Kertomukset, tarinat, näytelmät, teatteri, elokuva, musiikki, kirjallisuus, kuvataide. Mahdollisuuksia on monia.

On palautettava mieleen, ettei taide ole jotain ylellisyyttä, jonka tehtävänä olisi tuottaa vain esteettistä nautintoa. Vahvin taide ammentaa arjen todellisuudesta ja elää sen keskellä. Taide rakentaa ihmismieltä ja ravitsee sitä sillä tavalla, että yksilön käsitys elämästä tulee syvemmäksi, todemmaksi ja tarkemmaksi suhteessa todellisuuteen.

Käsitys arvokasvatuksesta vain etiikkaa ja arvoja koskevan informaation jakamisena on yhtä hölmö kuin käsitys ruokailusta juomaa ja ruokaa koskevan informaation jakamisena. Eettinen ihminen rakentuu silloin, kun yksilö tulee ruokituksi ja juotetuksi arvoilla, moraalilla ja etiikalla tunteiden, kokemusten ja havaintojen tasolla, elämässä itsessään. Taide on parhaimmillaan yksi niistä ruokapöydistä, jossa tätä ravintoa jaetaan ja nautitaan.

 

Armosurmat jotenkinvointiyhteiskunnassa
19.06.2012

Melkein ehdimme luulla, että olimme onnistuneet kehittämään hyvinvointivaltion hyvinvointiyhteiskunnaksi. Monet tosiasiat osoittavat, että vaikka keskeiset hyvinvointivaltionrakenteet ovat edelleen vahvat, hyvinvointiyhteiskunnaksi emme voi Suomea sanoa. Yhtenä osoituksena hyvinvointiyhteiskunnan poissaolosta ovat viimeisen vuoden aikana tapahtuneet perhesurmat. Vaikka nämä murheelliset ihmiskohtalot koskettavat suoraan vain muutamia kymmeniä ihmisiä, ne koskettavat välillisesti lähes kaikkia suomalaisia. Perhesurmat, joissa tavallisimmin isä surmaa perheensä ja lopuksi itsensä, muokkaavat meidän käsitystämme koko suomalaisesta yhteiskunnasta.

Tämä onkin oikein. Sillä tapahtumia ei pidä selittää vain yksittäistapauksina, joille ei löydy tai tarvitse löytyä mitään selitystä. Perhesurmien, itsemurhien ja perheväkivallan määrä on Suomessa niin suuri, että tapausten analyysiin ja syiden selvittämiseen tulisi käyttää enemmän työtunteja ja osaamista.

Suomi ei ole hyvinvointiyhteiskunta vaan korkeintaan jotenkinvointiyhteiskunta. Tarvitsemme syvällistä tietoa siitä, mitä on tämän yhteiskunnassamme erityisellä tavalla ilmenevän pahoinvoinnin taustalla. Vasta sen jälkeen kykenemme määrittelemään, mitkä olisivat oikeita keinoja ehkäistä tätä pahoinvointia ja pysäyttää perhesurmina ilmenevän ahdistuksen kohtalokasta kasautumista.

On helppo vaatia, että hyvinvointivaltion, kuntien ja muun julkisen sektorin tulee osoittaa enemmän resursseja pahoinvoinnin tunnistamiseen ja ennaltaehkäisyyn. On selvää, että hyvinvointivaltion rakenteiden ja resurssien heikentämisellä, kuten mielenterveyspalvelujen ja kouluterveydenhuollon leikkauksilla, on joidenkin ihmisten pahoinvoinnin riskiä kasvattavaa vaikutusta. Apu tulisi olla saatavilla nopeasti, mieluummin välittömästi, silloin kun ahdistus esimerkiksi epäonnistumisen, umpikujaan joutumisen kokemuksen tai häpeän johdosta nousee liian raskaaksi kantaa.

Hyvinvointivaltion lisäksi kolmannen sektorin järjestöillä on mahdollisuus merkittävään ennalta ehkäisevään työhön mielenterveyden vakavien ongelmien torjumisessa. Eikä pidä unohtaa yksityisen sektorin työnantajien ja työnjohdon sekä työterveyshuollon vastuuta ja vaikutusvaltaa työntekijöiden mielenterveyden ylläpitämisessä ja ongelmien ennalta ehkäisyssä sekä ennakoivassa asiantuntija-apuun ohjaamisessa.

Tie jotenkinvointiyhteiskunnasta eteenpäin ei kuitenkaan löydy vain hyvinvointivaltion toimin. Eikä vain resursseja lisäämällä.

Kipu ja kärsimys ovat nyt niin kovia, että tarvitsemme laadullista muutosta yhteiskuntamme kulttuuriin ja elämänmuotoamme määritteleviin arvoihin. Perhesurmat ovat tekona vastoin kaikkein yleisimpiä ja pyhimpiä arvoja. Siksi on kysyttävä, mikä on se vieläkin tärkeämpi arvo, joka saa ihmisen päätymään tuollaiseen tekoon.

Joidenkin tapausten tutkinta on antanut viitteitä siitä, että kyseessä on yritys välttää jokin tavattoman suuri häpeä. Kuolema, oma ja perheen, on parempi vaihtoehto kuin joutuminen häpeään. Jonkin epäonnistumisen tai umpikujalta näyttävän tilanteen takia koettu häpeä kasvaa niin suureksi ahdistukseksi, että kuolema tuntuu ainoalta vapauttavalta mahdollisuudelta. Perhesurma tuo armahduksen, armokuoleman, tilanteessa, jossa ihminen musertuu elämän vaatimusten alle.

Jokin kulttuurissamme hyväksyy sen, että hengen ottaminen on oikeutettu ratkaisumalli suurimmissa ahdistuksissa. Taustalla on kulttuurinen heikkous, puute joka liittyy siihen, että muita sietämättömän ahdistuksen ratkaisumalleja ei ole sisäistetty. Avun pyytäminen, oman haavoittuvuuden tunnistaminen ja tunnustaminen, elämän inhimillisyyden ymmärtäminen, oman ja läheisten elämän suojeleminen. Kaikki tämä olisi kenen tahansa käytössä, kun ahdistus tai umpikuja painaa maahan. Mutta jokin meidän kulttuurissamme ja elämäntavassamme jättää nämä todelliset näkökulmat sivuosaan ihmisen elämässä.

Arvostelemme usein muualta meille tulevia kulttuureja siitä, että niiden piirissä on olemassa kunniamurha instituutio. Oikeampi sana olisi tietysti häpeämurhainstituutio. Tuo kulttuurinen käyttäytymismalli voi ikävä kyllä hyvin myös meidän suomalaisessa elämänmuodossamme.

Ihmisenä olemisen tärkeitä taitoja on uskallus epäonnistua ja kyky käsitellä häpeän tunteita ja löytää väkivallattomia ulospääsyteitä pahimpien mahdollisten umpikujien varalle. En usko, että ongelma on niinkään kilpailussa kuin siinä, että kilpailussa hävinnyt jää kiinni syvään häpeään. Haavoittuvia me olemme kaikki, eikä haavoissa ole mitään hävettävää. Arvet kertovat eletystä elämästä, siitä että elämä meissä on saanut jatkua. Tätä ihmisenä olemista tulisi kulttuuriemme enemmän työstää ja tuoda esille. Pitäisi olla muutakin armollisuutta itseämme ja läheisiämme kohtaa kuin, että vapautamme itsemme ja perheemme häpeän tuskalta armosurman keinoin.  

« EdellinenSeuraava »
1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 ... 21 22 
 

Viimeisimmät merkinnät:

Katso uusimmat puheeni!

Tutustu kirjoituksiini!

Powered by Smart Kotisivutyökalu