Ilkka Kantola - Kansandustaja

Twitter @ilkkakantola
Facebook
Vaalit.fi

 

Päiväkirja

Päämääräjohtoiseen politiikkaan!
06.08.2013

Liityin Sdp:n jäseneksi syksyllä 2006 lähdettyäni Varsinais-Suomesta eduskuntavaaleihin ehdokkaaksi. Kun minulle avattiin mahdollisuus päästä mukaan yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen, halusin tuota mahdollisuutta käyttää. Sosialidemokraattinen puolue nautti silmissäni arvostusta, koska olin selvillä puolueen aikaansaannoksista ja kun katsoin minkälaisten arvojen ja periaatteiden varaan puolue sanoo toimintansa perustuvan. Vaaleissa 2007 riittävän moni varsinaissuomalainen tuki siirtymistäni politiikkaan ja työni kansanedustajana ja puolueessa alkoi.

Tultuani valituksi puolueen varapuheenjohtajaksi osallistuin puoluehallituksen työhön ja edustin puoluejohtoa puhujamatkoilla eri puolella Suomea. Varapuheenjohtajan tehtävä oli erinomainen mahdollisuus tutustua puolueeseen niin johdon kuin piirienkin tasolla. Eduskuntatyö valiokunnissa ja eduskuntaryhmässä avasi silmät näkemään kansanedustajan yhteiskunnallisen vaikuttamisen rajoja ja mahdollisuuksia.

Enemmän kuin tiesin, näyttää politiikka olevan puolueen kilpailua toisten puolueitten kanssa ja niitä vastaan. Aikaisempi pitkä työurani kirkon palveluksessa ei ole ollut parasta valmennusta poliittiseen kamppailuun. Suomessa ev.-lut. kirkon ei ole muutamaan vuosisataan tarvinnut kilpailla toisten kirkkojen tai uskontokuntien kanssa samalla viivalla. Taktisten kuvioiden rakentamisen sijaan se on voinut keskittyä itse asettamiensa päämäärien tavoittelemiseen ja tehtävien toteuttamiseen.

Etäältä katsoen, ennen politiikkaan siirtymistäni, myös Sdp:n toiminta on näyttänyt suoralta, selkeältä ja päämäärätietoiselta. Vaikka puolue on joutunut tietysti taistelemaan asemastaan poliittisella kentällä, sen asema ja vaikutusvalta on näyttänyt tukevalta ja vankalta. Epäilemättä on niin, että poliittisia ja taktisia näkökulmia on kaiken aikaa hiottu ja sovellettu käytäntöön, mutta kauempaa katsoen yleisvaikutelma on ollut, että toiminta ja ratkaisut rakentuvat päämäärästä käsin.

Uskon, että lisäkseni moni muu toivoo, että politiikka voisi olla nykyistä vahvemmin päämääräjohtoista ja että nykyistä vähemmän avausten pontimena olisivat ilmeisen taktiset vaikuttimet. Politiikan monien aktiivitoimijoiden näkemys tosin saattaa olla päinvastainen. Mutta aktiivitoimijoiden odotukset eivät ole samat kuin kansalaisten suuren enemmistön. Molemmat ovat omalla tavallaan oikeassa. Itse koen, että taktinen näkökulma etsii välittömiä poliittisia voittoja. Päämääräjohtoinen näkökulma sen sijaan tuottaa voittoja vasta pidemmällä aikajänteellä.

Jälkimmäisen kiistämätön etu on johdonmukaisuuden ylläpitäminen. Kokemus johdonmukaisuudesta lienee ratkaiseva tekijä luottamuksen syntymisessä. Omalta poliittiselta liikkeeltään ja puolueelta, jolle antavat äänensä, kansalaiset odottavat johdonmukaisuutta. Uskallan arvioida, että hallituisyhteistyökin on sitä sujuvampaa, mitä selkeämmin eri hallituspuolueet toimivat päämääräjohtoisesti omien arvojensa pohjalta ja mitä vähemmän sopimuksia sorvataan taktisen puhunnan värittämässä vuorovaikutuksessa.

Päämääräjohtoisuuden valitseminen taktisen näkökulman sijaan ei tarjoa yksinkertaista ratkaisua. Jotta voisi toimia päämääräjohtoisesti, on puolueen kyettävä asettamaan uskottava ja aito päämäärä yhteiskunnalliselle vaikuttamiselleen. Ainakin osittain oikeassa ovat ne, jotka arvioivat, että Sdp:n vaikeuksien taustalla on se tosiasia, että suuri osa puolueen aikanaan asettamista päämääristä on toteutunut. Tätä onnistumista kuvaavat monet kansainväliset mittaukset, joissa suomalainen yhteiskunta sijoittuu korkealle.

Samalla on selvää, että maailma ei ole valmis. Yhteiskunnallisella vaikuttamisella on edelleen mielekästä tehtävää. Eikä kyse ole pelkästään saavutettujen etujen puolustamisesta ja rakennetun hyvän varjelemisesta. Päämäärä ei voi olla menneisyydessä, vaan se on kyettävä näkemään tulevaisuudessa.

Palaan vielä päämääräjohtoisen politiikan puolustamiseen. Koulutustaustani ja aikaisempi työurani tarkoittavat, että miellän itseni enemmän asiantuntijatyyppiseksi kuin poliittis-taktiseksi vaikuttajaksi. Käsitykseni on, että poliitikkojen olennaisin tehtävä on yhteiskunnallisten päämäärien ja tavoitetilojen asettaminen sekä visiointi, eli näkyjen ja näkemysten julkilausuminen. Asiantuntijoiden tehtävänä on faktatiedon pohjalta rakentaa keinot, joilla päämääriä lähestytään.

Kun asiantuntijat usein tuottavat vaihtoehtoisia keinoja, polkuja päämäärään, on politiikan paikka jälleen siinä, millaisten arvojen perusteella valinta vaihtoehtoisten keinojen välillä tehdään. Keinojen valinnan tulee perustua samoihin arvoihin, joihin päämäärät perustuvat. Muussa tapauksessa toiminta, vaikka näyttäisikin taktisesti viisaalta, paljastuu epäjohdonmukaiseksi ja luottamus toimintaan rapautuu.

Sdp:ssä puramme tuntojamme nyt historiallisen alhaisen gallupkannatuksen johdosta. Minun jäsenyysaikanani puolue on menettänyt enemmän kuin kolmanneksen kannatuksestaan. Olen hämmentynyt ja yritän ponnistella omilla ajatuksillani. Ymmärrän, ettei taktista lähestymistapaa politiikan tekemiseen voi kokonaan sivuuttaa. Mutta jos puolue haluaa rakentaa vahvaa kivijalkaa tulevaisuuttaan varten, en näe muuta viisautta kuin vahvistaa päämääräjohtoista politiikan tekemisen tapaa lähtien selkeiden, tässä ajassa aitojen ja uskottavien päämäärien asettamisesta yhteiskunnalliselle vaikuttamisellemme. Eduskuntavaalit 2019 eivät ole liian pian sille, että hyvin tehty kivijalka palauttaisi puolueen vaikutusvallan maan asioiden hoitamisessa.

Maakuntamalli vai sote-alue
27.05.2013

Koska sosiaali- ja terveyspalvelujen järjestämiskustannukset muodostavat valtaosan kuntien budjetista, on näiden palvelujen järjestämisessä kyse merkittävästä vallan käytöstä. Meneillään olevassa kuntarakenteen kehittämisessä ja sote-palvelujen järjestämislain uudistamisessa puututaan voimakkaasti siihen, miten tämä valta jatkossa jaetaan.

Palvelujen järjestämiseen tarvittavan rahan määrä riippuu enimmäkseen muista asioista kuin vallanjaon rakenteesta, mutta järkevällä vallanjaolla voidaan edistää toiminnan tehokkuutta ja voimavarojen mielekästä käyttöä. Sillä, miten päätösvalta sote-palvelujen järjestämisessä jaetaan, on vaikutuksensa ihmisten yhdenvertaiseen pääsyyn palvelujen piiriin.

Kansanvaltaisessa järjestelmässä päätösvalta rakentuu niiden varaan, joita päätökset koskevat. Sosiaali- ja terveyspalvelujen järjestämisen osalta päätökset koskevat heitä, jotka veroillaan rahoittavat palvelujen tuotannon ja heitä, joka ovat palvelujen käyttäjiä. Perinteisesti nämä ovat olleet yksi ja sama ryhmä. Jatkossa palvelujen käyttäjät saattavat maksaa veronsa eri kuntaan kuin missä he palveluja käytävät.

Hallituksen pyrkimys vahvoihin peruskuntiin nojautuvaan järjestelmään sisältää juuri tämän ajatuksen. Päätösvaltaa palvelujen järjestämisessä käyttäisivät valtuutetut, jotka ovat vaaleissa saaneet valtansa kuntalaisilta. Tavoitteena on purkaa sellaiset vallankäytön rakenteet, joissa päätösvaltaa käytävät henkilöt, jotka eivät ole saaneet valtaansa kuntalaisilta välittömissä vaaleissa. Näitä rakenteita on sosiaali- ja terveyspalveluissa syntynyt erityisesti erikoissairaanhoidon tasolle, kun palvelujen vaativuus ja potilaiden suhteellinen vähäisyys on pakottanut kunnat tekemään yhteistyötä palvelujen järjestämisessä.

Kokemus siitä, että vaativien palvelujen järjestäminen edellyttää suurta väestöpohjaa, on yhteinen. Hallituksen nyt virittämän uudistushankkeen taustalla on lisäksi yhteinen käsitys siitä, että kuntatasolla toteutetun perusterveydenhuollon tilanne on surkea. Jonot lääkärin vastaanotolle ovat sietämättömän pitkät. Jotta tilannetta voitaisiin parantaa, on päätetty erikoissairaanhoidon ja perusterveydenhuollon yhdistämisestä. Tarkoituksena on olennaisesti vahvistaa terveyskeskusten palvelukykyä ja kiinnostavuutta työpaikkana.

Jotta tämä yhdistäminen olisi mahdollista, tarvitaan järjestäjätahon taakse suurempaa väestöpohjaa, vähintään sellaista kuin erikoissairaanhoidossa nyt on. Muutoinhan erikoissairaanhoidon taso ja tehokkuus romahtaisivat tai kustannukset nousisivat pilviin. Riittävän suureksi sosiaali- ja terveyspalvelujen järjestäjätahoksi hallitus haluaa uudet, elinvoimaiset ja vahvat peruskunnat. Eduskunnan käsittelyssä olevaan kuntajakolakiin on kirjoitettu kuntarakennetta koskevat tavoitteet. Laki velvoittaa kuntien selvittämään tavoitteiden mukaista kuntajakoa. Päätös uudesta kuntajaosta ja mahdollisuus uusien elinvoimaisten kuntien syntymiseen on kuitenkin kuntien valtuustojen käsissä. Kuntajakolaki ei pakota kuntaliitoksiin.

Tässä vaiheessa näyttää siltä, ettei hallituksen tavoittelemaa radikaalisti uutta kuntarakennetta synny. Uusi sote-ajattelu – perustason ja vaativan tason palvelujen yhdistäminen - jouduttaneen siksi toteuttamaan toisenlaisen rakenteen puitteissa. Tässä vaiheessa näyttää siltä, että perustason ja vaativan tason palvelujen yhdistämisestä joudutaan osittain luopumaan. Näyttää myös siltä, että selkeästä kansanvaltaisesta päätöksenteon järjestelmästä joudutaan tinkimään.

Jos uuden vastuukuntamallilla toteutettavan sote-alueen päätöksenteossa alueen kuntien asukkailla ei olisi yhdenvertaista vaikutusmahdollisuutta palvelujen järjestämistä koskeviin päätöksiin, olisi ratkaisussa demokratiavaje. Jos toiminnan rahoittamiseen osallistuvat eivät voisi vaikuttaa rahojen käyttöä koskevaan päätöksentekoon, ei rakennetta voisi pitää reiluna ja kansanvaltaisena.

Kun kuuntelee oppositiopuolue Keskustan puheenvuoroja maakuntamallin puolesta, saa tukea ajatukselle, että ylikunnallinen päätösvalta tulisi jakaa väestömäärän suhteessa. Näin tapahtuisi, mikäli sote-palvelujen järjestämisvastuu siirrettäisiin Ruotsin tapaan maakunnille ja niissä suorilla vaaleilla valituilla maakuntavaltuutetuille. Hallituksen kaavailema sotealue lähenee kooltaan maakuntaa, mutta ainakaan toistaiseksi ei näytä siltä, että sotealueen ylintä päätösvaltaa käytävä elin valittaisiin suorilla vaaleilla, jossa alueen kuntien kuntalaisilla olisi yhtäläinen äänioikeus.

Pääministeri Kataisen asettaman työryhmän 8.5. tekemistä linjauksista saa sen käsityksen, että alueen kunnilla olisi väkimääräänsä suhteutettu päätösvalta vastuukuntamallilla toteutetussa sote-alueen hallinnossa. Linjapaperissa todetaan:

”Vastuukuntamallin käyttämisestä sosiaali- ja terveydenhuollon hallinnossa säädetään sote-järjestämislaissa. Lainsäädännössä otetaan huomioon perustuslain asettamat reunaehdot siten, että:

- jokaisella jäsenkunnalla, pois lukien osajäsenenä mukana olevat, on oltava edustus yhteisessä toimielimessä;
- äänivalta määräytyy kunnan asukasluvun perusteella;
- yhteisen toimielimen edustuksessa otetaan huomioon jäsenkuntien poliittinen suhteellisuus,
- yhteisellä toimielimellä on laaja itsenäinen vastuu päätöksenteosta sosiaali- ja terveyspalvelujen osalta
- yhteisellä toimielimellä on rajattu oikeus päättää omasta talousarviostaan. Taloudenhoitoa koskevissa säännöksissä otetaan huomioon taloudenhoidon läpinäkyvyys.
- kunnilla on mahdollisuus sopia edellä mainituista toisinkin.”

Malli näyttää kansanvaltaiselta päätösvallan jaon osalta, mutta samalla on ilmeistä, että jonkinlainen hallintohimmeli tästä tulee sen sijaan, että kyse olisi yhden ison kunnan vaaleilla valitusta valtuustosta. Uusi himmeli se olisi maakuntamallikin.

Haasteeksi tulee sote-kokonaisuuden kytkeminen sote-alueen kunnissa kuntien muuhun toimintaan kuten opetustoimeen. Perustuslain näkökulmasta eritystä huomiota tulee kiinnittää alle 20 000 asukkaan kuntien asemaan ja vaikutusmahdollisuuksiin, koska linjausten mukaan näille ei jää itsenäistä palvelujen järjestämisvastuuta, ainoastaan rahoitusvastuu. Tärkeätä oli pääministerin lupaus, ettei hallitus aio painostaa perustuslakivaliokuntaa sen arvioidessa lakiesitysten perustuslainmukaisuutta. Muunlainen näkemys pääministeriltä olisikin ollut outo.
 

Totuus vai ihmisoikeudet
29.04.2013

Taiteilija Kaisa Salmi toteutti viime sunnuntaina (28.4.) ainutlaatuisen performanssin Lahdessa ns. Fellmanin pellolla. Tuhansien ihmisten läsnäolosta ja liikkumisesta sekä musiikista muodostettu teos käsitteli vuoden 1918 vankileiriä, jossa pahimmillaan värjötteli 22 000 vangittua ihmistä, miehiä, naisia, lapsia. Uutiset kertoivat sovinnon hengessä toteutetun teoksen vaikuttaneen ihmisiin syvästi.

Kansalaissodan tapahtumien muistot eivät ole kaikilta osin loppuun asti työstettyjä. Siksi on hyvä, että tuota kansallista onnettomuutta voidaan eri tavoin avoimesti ja sovinnon hengessä käsitellä. Olen useamman kerran osallistunut, välillä papin roolissa, välillä taas puolueen varapuheenjohtajan roolissa, puhujana tai muutoin, sodassa teloitettujen punaisten haudoilla, kun tutkimus on tuonut uutta tietoa haudatuista tai kun yhdistykset ovat pystyttäneet muistokiviä tunnetuille paikoille.

On tunnettua, että yksilön ihmisoikeudet joutuvat auttamattomasti vaaraan sodan aikana. Poikkeusolojen lainsäädäntömmekin on rakennettu niin, että normaalioloissa toteutuvia oikeuksia silloin rajoitetaan. Historiasta tiedämme, että sisällissodissa ihmisoikeuksien loukkaukset muodostuvat suurimmiksi. Niin tapahtui Suomessakin. Ihmisiä tuomittiin kuolemaan ja kuolemantuomioita toimeenpantiin ilman oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä. Tuomisijat todennäköisesti uskoivat tuomion ja rangaistuksen oikeudenmukaisuuteen ja he uskoivat todennäköisesti perustavansa ratkaisunsa totuuteen.

Ilman oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä ei syytetyllä kuitenkaan ollut tosiasiallisia mahdollisuuksia osoittaa syytettä virheelliseksi tai sen taustalla olevaa tietoa perättömäksi.

Ihmisoikeusajattelun historia on pitkä, mutta kukoistukseensa ihmisoikeudet nousivat toisen maailmansodan jälkeen. Kokemukset sodan hirmutöistä olivat se motiivi, joka vauhditti yksilön ihmisoikeuksien formulointia niin että Yhdistyneiden Kansakuntien toimesta annettiin Yleinen ihmisoikeuksien julistus vuonna 1948. Sodan hirvittävimmät teot syntyivät laillisen esivallan, Natsi-Saksan johdon toimesta ja niiden kohteena olivat viattomat yksilöt. Mittakaava, jolla totalitaristinen valtio oli käynyt omien kansalaistensa, juutalaisten, kimppuun oli käsittämätön.

Tästä maastosta ja maisemasta syntyi halu laatia yhteiset ja vahvat eettiset normit yksilön suojaksi valtiota ja muuta julkista valtaa vastaan. YK otti itselleen tehtävän seurata ja valvoa sitä, että YK:n jäsenvaltiot kunnioittavat yhdessä julkilausuttuja ihmisoikeuksia. Voi sanoa, että YK otti itselleen tehtäväksi yksilöiden suojelemisen valtioiden ja viranomaisten mielivallalta. Sittemmin julki tulleet totalitaristiset järjestelmät, kuten Stalinin Neuvostoliitto, ovat vain vahvistaneet ihmisoikeusjulistuksen ja YK:n merkitystä yksilön suojelijana.

Ihmisoikeusajattelun yksi periaate on, että rikoksesta epäilylläkin on oikeus oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin. Rikostutkinnan oikeutettuna tavoitteena on selvittää totuus tutkinnan kohteena olevassa asiassa. Sen takia suoritetaan esitutkinta, syyteharkinta ja rikostutkinta. Rikoksesta epäiltyä kuulustellaan ja rikoksen selvittämiseksi voidaan käyttää monenlaisia tiedonhankintamenetelmiä. Joskus tietoa etsitään kotietsinnän avulla, joskus käytetään televalvontaa tai telekuuntelua. Siitä, mitä tiedonhankintakeinoja missäkin tapauksessa on lupa käyttää, säädetään poliisilaissa, esitutkintalaissa ja pakkokeinolaissa. Yksilön suojaa viranomaiskoneistoa vastaan arvioidaan yksilönsuojaa ja koskemattomuutta sekä kotirauhan suojaa määrittelevien lakien nojalla.

Keskustelu rikostutkinnan toimivaltuuksista on ollut maassamme vilkasta sen jälkeen, kun kansanedustaja Ben Zyskowick käytti asiasta perustuslakivalokuntaa ja sen käyttämiä asiantuntijoita voimakkaasti arvostelevan puheenvuoron. Puheenvuoron pointtina oli, että perusoikeuksien yletön suojeleminen haittaa rikosten selvittämistä kohtuuttomasti.

Selvää on, että perusoikeuksien rajoittamisesta tulee säätää lailla. Poliisi ei voi ottaa itselleen uusia oikeuksia vain sillä perusteella, että se tuntuisi olevan hyödyllistä rikosten selvittämiselle. Lainsäädännössä rakennetaan keskitietä, jossa toisaalta turvataan rikoksesta epäillyn koskemattomuutta, koska kunnioitetaan periaatetta, että jokainen on syytön kunnes on syylliseksi todettu. Toisaalta pyritään edistämään rikostutkinnan mahdollisuuksia selvittää totuus ja siten auttaa tuomioistuinta tekemään asiassa oikeudenmukainen ratkaisu.

Vaikka arkijärki voi sanoa, että totuuden selvittäminen on laitettava ykkösasiaksi, on asialla myös toinen puoli. Suomessa me emme esimerkiksi voisi hyväksyä kidutusta rikostutkinnan keinoksi, vaikka sitä joissakin itseään sivistysvaltioina pitävissä yhteiskunnissa käytetään. Suomen perustuslaki lähtee siitä, että ihmisoikeudet kuuluvat jokaiselle. Me emme kaipaa kenttäoikeuksia, joissa tuomitsijoiden itsevarmuus totuuden selville saamisesta johti ratkaisuihin, joita ei voi millään puolustaa. On riittävästi syitä pitää kiinni siitä, että oikeudenmukainen oikeudenkäynti kuulu jokaiselle rikoksesta epäillylle.

Kun ei voi määrätä, on pakko vietellä
09.04.2013

Suunnitelmatalouden ja markkinatalouden ero on sama kuin määräämisen ja viettelyn. Suunnitelmataloudessa julkinen valta voi antaa määräyksiä tuotantoa kasvattavista investoinneista. Markkinataloudessa julkisen vallan osana on houkutella pääomia omistavia tahoja sijoittamaan rahojaan tuotantoa ja työllisyyttä kasvattaviin investointeihin.

Että Suomi kuuluu markkinatalousmaihin, näkyy selkeästi hallituksen juuri tekemästä kehysratkaisusta. Talouden elvyttämiseen on enintään hyvin rajallisesti käytettävissä julkista rahaa, joten on löydettävä keinot yksityisen rahan houkuttelemiseksi taloutta piristävään toimintaan. Kehyspäätöksellään hallitus on lähtenyt vahvalle houkuttelulinjalle. Yhteisöveroprosenttia pudotetaan 24,5:stä 20:een. Yrittämisestä tulee nyt entistä houkuttelevampaa. Tämä on tärkeätä tässä tilanteessa, jossa markkinoiden muut vaihtuvat tekijät eivät liiemmin rohkaise yrittämään.

Verotusta koskevassa retoriikassa kuulee usein käytettävän sanontaa, että ”valtio rankaisee yrittäjiä” korkealla veroasteella. Tällainen on tietenkin höpöhöpöpuhetta. Tuskin valtiolla on mitään muuta motiivia verotukselle kuin verotulojen kerääminen. Eri asia on sitten, jos joku kokee häneen kohdistuvan lakimääräisen velvoitteen rangaistuksena tai kurittamisena. Tosiasiassa valtio osittaa rakkautta yrityksille huolehtimalla peruskoulutuksesta, sosiaaliturvasta ja yhteiskunnallisesta turvallisuudesta luotettavine oikeusvaltiorakenteineen.

Niin tai näin, nyt ainakin rankaiseminen vähenee ja hallitus on liikkeellä houkuttelevuuden ja viettelyn asenteella.

Kehyspäätöksen yhteydessä tehtiin myös osinkoverotuksen uudistamista koskeva päätös. Sitä koskevasta keskustelusta tulikin aiottua laajempi ja monisyisempi, kun hallitus ensi vaiheessa tuli ulos pahasti keskeneräisen ja virheellisen päätösluonnoksensa kanssa. Onneksi hallitus nöyrtyi korjaamaan nolon virheen eikä jäänyt kehyspäätöksen rohkeiden perusratkaisujen synnyttämän loisteen vangiksi.

Osinkoverotusta koskeva keskustelu paljasti myös sen, miten kaukana selkeä maalaisjärkinen ajatus on siitä, millaisin ehdoin verojärjestelmää tosiasiassa joudutaan rakentamaan. Arkijärki sanoo, että kaikkien tulojen tulisi olla verotuksessa samalla viivalla. Että pääomatulot, kuten korko-, vuokra- ja osinkotulot laitetaan samaan läjään palkkatulojen kanssa ja sitten katsotaan mihin veroprosentti asettuu. Tämä olisi selkeätä, oikeudenmukaista ja johdonmukaista veropolitiikkaa, sanoo arkijärki.

Näin ei kuitenkaan tapahdu. Edellisen hallituksen linjana oli, että listaamattomasta yrityksestä voi nostaa osinkoja verotta aina 90 000 euroon saakka vuosittain. Kataisen / Urpilaisen hallitus kiristi hetimmiten osinkoverotusta sen verran, että nyt verotta saa nostaa enintään 60 000 euroa osinkoja vuosittain. Tuoreessa kehyspäätöksessä koko systeemi muuttui. Jatkossa kaikkia osinkoja verotetaan, mutta 150 000 osinkotulojen rajaan saakka kovin maltillisesti. Tuohon rajaan saakka osinkotulojen verotus on murto-osa siitä, mikä on veroaste 150 000 ansiotulotasolla.

Tätä ihmeteltiin ja kauhisteltiin eräissä eduskuntaryhmissä ja myös kehysselontekoa koskeneessa lähetekeskustelussa eduskunnassa. Tietämättä millaista neuvottelupolkua pitkin hallituspuolueitten puheenjohtajat tuohon päätyivät, voin ymmärtää ihmettelyä ja samalla kuitenkin yrittää ymmärtää osinkoverotuksen jäämistä noinkin kevyelle tasolle.

Listaamattoman yrityksen kevyen osinkoverotuksen ehtona on, että yrityksen nettovarallisuus on riittävä, eli että se on taseensa puolesta toimintakykyinen ja sillä on edellytyksiä kasvuun. Jos osinkoja maksetaan ulos niin paljon, että yrityksen nettovarallisuus heikkenee alle tuon tason, menee osingoista merkittävästi suurempi vero. Kuvatun kaltainen osinkoveromalli kannustaa siten yrityksen talouden vahvistamiseen. Ideana on houkutella rahaa tekemään yrityksestä riittävän vahva ja kasvukykyinen, jolloin sen mahdollisuudet palkata työntekijöitä ja ottaa vastaan suhdannevaihteluita paranevat. Taseeltaan vahvan yrityksen omistajia palkitaan matalammalla osinkoveroasteella 150 000 euron vuosituloon saakka. Palkitaan

Suurenkin tulotason verrattain matala osinkoverotus sotii kansalaisten tasa-arvoperiaatetta vastaan. Mutta markkinataloudessa verotus on yksi keskeisimmistä julkisen vallan käytössä olevista keinoista, joilla pääomia voidaan houkutella sijoittumaan kohteisiin, joiden elinvoima tuottaa hyvää myös koko yhteiskunnalle ja kansalaisille.

Veroratkaisu on aina mitä suurimmassa määrin poliittinen. Tämä hallitus on päätynyt tuohon varsin rohkeaan ratkaisuun. Vähintä mitä voi toivoa, on se että yrityssektori ja työllisyys nyt piristyvät. Olisiko jollain toisella hallituskokoonpanolla päädytty toisenlaiseen viettelytyyliin, on minusta keskustelun arvoinen kysymys.

Alamaisesta asiakkaaksi, asiakkaasta kumppaniksi
05.03.2013

Suomalaisen yhteiskunnan kehitys demokraattiseksi ja tasa-arvoiseksi on perustunut johdonmukaiseen koulutuspolitiikkaan. Koulutuksen järjestäminen kaikille kansalaisille on toimivan demokratian edellytys kaikkialla maailmassa. Koulutuksen puute pitää kansalaiset sivussa vallankäytön välineistä väkivaltaa lukuun ottamatta. Heikosti koulutetut kansalaiset ovat omiaan sellaiseen yhteiskuntaan, jossa kansalaisen asemana on olla nöyrä alamainen.

Alamaisyhteiskunnassa etuoikeutettu väestönosa on hyvin koulutettua. Tämä osa väestöstä käyttää valtaa ja johtaa suuria päätöksiä niin yrityksissä kuin julkisella puolellakin. Bisnes- ja hallintoeliitti päättää, mihin yhteiskuntaa kehitetään. Kouluttamattomat rivikansalaiset asettuvat siihen osaan, joka heille annetaan.

Osana kansallisen heräämisen ilmiötä Suomessa oivallettiin 1800-luvulla, että kaikille yhtäläisesti tarjottava koulutus ja sivistys on kansakunnan menestystekijä. Tämän projektin toteuttaminen johtikin omalta osaltaan siihen, että eväät toimivan demokratian rakentamiseen olivat olemassa seuraavalle vuosisadalle tultaessa. Äänestäessään kansalainen käytti itse ylintä valtaa, ainakin pienen hetken verran. Hän ei ollut enää alamaisen asemassa vaan osa aktiivista kansalaisyhteiskuntaa.

Vuosikymmenten mittaan annettu ja koko ajan kehitetty koulutus kaikilla asteilla tuotti yhä toimeliaamman demokraattisen oikeusvaltion ja loi hyvinvointivaltion rakenteet. Yleisen sivistystason nousu ei silti merkinnyt käytännössä koulutuksellista tasa-arvoa. Toiset opiskelivat pidemmälle ja heidän asiantuntemuksensa nosti heidät erityisasemaan yhteiskunnassa. Vielä sotien jälkeisinä vuosikymmeninä  opettajat nähtiin pitkäänetenkin maaseudulla ”kansankynttilöinä”,  jotka toivat paikkakunnalle sivistystä ja kulttuuria. Kunnallinen koululaitos jatkoi sivistyksellisenä auktoriteettina siitä, mihin seurakunnat olivat 1800-luvulla edenneet.

Kotien suhtautuminen opettajiin oli kunnioittavaa ja opettajien jakaman tiedon ja asenteiden suhteen oltiin vastaanottavaisia. Opettajien verrattain korkea koulutus ja kilpailukykyinen palkkaus on eräs suomalaisen koulun menetystekijä, ja se on perua noilta ajoilta. Älköön näistä luovuttako!

Viime aikoina monet asiantuntija-ammatit, kuten lääkärit ja opettajat ovat joutuneet uuteen valoon. Julkishallinnon uuteen identiteettiin on yksityisen yritystoiminnan puolelta tullut puhe asiakaslähtöisyydestä. Ajatus ”asiakas on aina oikeassa” on vaatinut tilaa myös lääkärin ja opettajan työn maailmassa. Lääkärin luokse hakeutuva koulutettu ihminen, ennen potilas - nyt asiakas, on tietoinen omasta asemastaan ja esiintyy vahvasti subjektina. Hän neuvoo mielellään lääkäriä ja osaa vaatia oikeuksiaan.

Sama näyttää jossain määrin soveltuvan kouluun. Oppilaan huoltajat uskovat tietävänsä opettajaa ja rehtoria paremmin, miten tulisi opettaa tai johtaa koulua. Huoltajat mieltävät itsensä julkisen peruspalvelun asiakkaiksi. He kohdistavat palvelun tuottajaan vaatimuksia samaan tapaan ja samalla asenteella kuin yksityisen sektorin yritysten tavaroita tai palveluja ostaessaan. Puhe julkisista palveluista on samalla puhetta kansalaisista asiakkaina.

Koulurauha- ja kouluviihtyvyyskeskustelun kannalta asiakkuusajattelu ei ehkä ole paras mahdollinen lähestymistapa, kun puhutaan kodin ja koulun keskinäisistä suhteista. Asiakkuusajattelun tilalle tulisi tuoda vahvempi ja tietoisempi kumppanuusajattelu.

Lapsen ja nuoren valmius ylläpitää kouluviihtyvyyttä ja koulun työrauhaa on yhteydessä siihen, millaisena hän kokee kodin ja koulun yhteistyön. Kodin ja koulun hyvä kasvatuskumppanuus tekee oppilaan kasvatuksesta ja hänen koulutyönsä tukemisesta selkeää ja johdonmukaista. Tämä auttaa oppilasta ymmärtämään oma vastuunsa ja mahdollisuutensa koulun viihtyvyyden ja koulun työrauhan ylläpitämisessä.

Vanhemmilla on omaan lapseensa liittyvää kasvatusviisautta, jota opettajilla ei ole. Opettajilla on koulutuksensa ja työkokemuksensa ansiosta viisautta, jota vanhemmilla ei ole. Kasvatuskumppanuus on keino koota kaikki tämä viisaus yhteen ja toimia johdonmukaisesti lapsen ja nuoren parhaaksi. Oppivelvollisuuden alku tarkoittaa sitä, että samalla hetkellä alkaa kodin ja koulun velvollisuus kasvatuskumppanuuteen, jotta lapsen ja kouluyhteisön hyvä toteutuisi.

Laiska pääoma ja oleskeluyhteiskunta
01.02.2013

On selvää, että hyvinvointiyhteiskunnan ylläpitäminen edellyttää keskimäärin ja yhteensä riittävää toimeliaisuutta sen jäseniltä. Hyvinvointiyhteiskunta ei ole todellisuus, joka tarkoittaisi sitä, että kukin meistä voisi pysyttäytyä vain omalla mukavuusalueellaan. Ihmiseksi kasvamisen tärkeisiin taitoihin kuuluu kyky sietää ajoittaista epämukavuusalueelle joutumista. Mukavuusalueelle jämähtäminen johtaa surkastumiseen, lihasten ja mielen.

Työn tekeminen ei aina ole kivaa, mutta siitä saatava korvaus lisää mahdollisuuksia etsiytyä omalle mukavuusalueelle, vaikkapa oleskelemaan, jos siltä tuntuu. Opiskelu ammattia ja tutkintoa varten voi tuntua ajoittain ikävältä puurtamiselta, mutta lisää selvästi mahdollisuuksia päästä kiinni elämänmuotoon, jossa mukavuusalueella viipyily on usein kohdalle sattuvaa.

90-luvun laman iskeydyttyä suomalaiseen yhteiskuntaan konkurssit seurasivat toistaan ja työttömyysluvut räjähtivät rakettimaiseen nousuun. Työmahdollisuuksien kadottua sadoille tuhansille ihmisille koitti vastentahtoinen oleskeluyhteiskunta. Taito työn tekemiseen oli olemassa, samoin luja halu työhön ja todellinen tarve työstä saatavalle palkalle. Valtakunnan politiikan tasolla tiedettiin, ettei lama johtunut rahan loppumisesta vaan siitä, että pääomat eivät uskaltautuneet investoimaan uudenlaisessa markkinatilanteessa. Jotta vastentahtoisesta oleskeluyhteiskunnasta eroonpääsemiseksi oli saatava laiska pääoma liikkeelle.

Verotusta koskevaa lainsäädäntöä muutettiin radikaalisti. Pääomatulojen verotus eriytettiin ansiotulojen verotuksesta. Pääomatuloille asetettiin kiinteä verokanta samalla kun ansiotuloja verotettiin edelleen progressiivisen asteikon mukaisesti. Tapahtui, mitä toivottiin. Pääomat uskaltautuivat liikkeelle. Investoinnit alkoivat kasvaa ja uutta toimeliaisuutta syntyi. Työvoiman kysyntä vahvistui ja työttömyysluvut alkoivat kaunistua. Alempi ja ennustettava verokanta vähensi laiskana löhöilevän pääoman epäluottamusta markkinoihin. Kymmenet tuhannet toimettomina työtä odottaneet löysivät uuden työn pariin.

Verotuksen eriyttämisellä on ollut myös negatiivisia vaikutuksia. Talouskasvun aikana tapahtunut pääomatulojen kasvu on merkinnyt tuloerojen kasvua. Nettotuloerojen kasvua normaalisti tasaava tuloverotus ei ole tässä ratkaisussa toiminut, kun suurituloisimpien veroaste -  progression puuttuessa  -  on ollut merkittävästi alempi kuin keskituloisten. Kun lisäksi yhä useammalle ammatinharjoittajalle on tullut mahdolliseksi muuttaa palkkatulojaan pääomatuloiksi, on tilanne muodostunut kohtuuttomaksi ja epäoikeudenmukaiseksi tavallisen palkansaajan näkökulmasta. Verorasitus ei jakaudu oikeudenmukaisesti.

Tästä syystä hallitus on sosialidemokraattien johdolla kiistänyt pääomatulojen veroastetta ja rakentanut sen sisälle progressiivisen elementin. Tulolajien verotus on kuitenkin edelleen pidetty erillään, jotta laiskana löhöävän pääoman kiinnostus investointitoimintaan pysyisi vireillä.

Investoinnit eivät ole riippuvaisia vain pääomatulojen verotuksen tasosta. Jota verotuksella olisi merkitystä, tarvitaan tuloja. Pääoma odottaa, että investoinnit ovat taloudellisesti tuottavia. Pääoma etsii yrityksiä ja hankkeita, joilla se näkee olevan uskottavia tai vähintään todennäköisiä menestymisen mahdollisuuksia markkinoilla. Investointien kannattavuus riippuu siitä, minkälaista tavaroiden ja palvelujen niukkuutta markkinoilla on ja siitä, miten paljon ostovoimaa markkinoilla on odotettavissa.

USA:n ja Euroopan rahoituskriisi on synnyttänyt suuria määriä laiskaa pääomaa. Rahaa on, mutta se on pelokasta, varovaista ja laiskaa lähtemään liikkeelle. Pelon taustalla ovat toteutuneet luottotappiot, jotka johtuvat sekä lainan ottajien maksukyvyttömyydestä että vakuutena olevien kiinteistöjen omaisuusarvojen romahtamisesta. Investoinnit ovat johtaneet kupliin, jossa on pelkkää ilmaa niin että aktiivinen pääoma nyt haukkoo henkeään ja vetäytyy petiin oleskelemaan ja lepäämään.

Euroopan keskuspankin roolina on antaa tekohengitystä, kun markkinaehtoinen pääoma on sairaslomalla. Rahoitus ja investoinnit pyritään turvaamaan, jotta työllisyys- ja talouskasvu viriäisi uudelleen.

Kysynnän ja kotimarkkinoiden kannalta on tärkeää, että kotitalouksien toimeentulo turvataan. Pääomia tulee palkkauksen ja verotuksen avulla siirtää kansalaisten käyttöön, jota ne eivät laiskana makaa ja pysäytä talouskehitystä. Vähiten on laiskaa pääomaa heillä, joilla on pienimmät tulot. Varmin tapa aktivoida pääomia ja siten torjua oleskeluyhteiskuntaa on turvata pienituloisten ja alemman keskiluokan nettotulojen tulokehitys.

Kysymys oleskeluyhteiskunnasta maailmankatsomuksellisena valintana on vakava asia. Paljon vakavampi on kysymys laiskottelevan pääoman liikkeelle saamisesta. Suurten perintöjen kohdalla riski on, että molemmat iskit toteutuvat. 

Torikauppa ja inhimillinen kehitys
21.01.2013

Rymättyläläissyntyistä varhaisperunanviljelijän poikaa ei hämmästytä, että markkinatalouden englanninkielinen nimi on market economy. Kausituotteiden torikauppa on tyypillisin esimerkki markkinataloudesta, jossa hinta määräytyy kysynnän ja tarjonnan mukaan. Torikaupassa asiakas etsii tuotetta, jonka laatu / hinta suhde on korkein mahdollinen.

Kotimainen varhaisperuna tulee myyntiin alkukesästä, parhaimmillaan jo ylioppilasjuhliin, mutta viimeistään juhannukseksi. Ensimmäiset myyntierät ovat pieniä, koska tuotannon varhentaminen onnistuu vain poikkeuksellisen edullisissa viljelyolosuhteissa. Kun myytävää on vähän ja kun uusi peruna on kovin kysyttyä, asettuu ensimmäisten perunoiden hinta korkealle.

Viljelijä tietää tämän. Siksi hän on halukas investoimaan viljelymenetelmiin, joilla satoa voidaan varhentaa. Erilaiset muovit, harsot tai kasvihuoneet ovat suuri kustannuserä, mutta jos hyvin käy, investointi kannattaa. Ensimmäisten perunoiden odotettavissa oleva korkea myyntihinta kannustaa investoimaan myös sadetuslaitteisiin kuivuuden ja hallantorjunnan takia. Lisäksi ja tietenkin tuotantopanoksia kasvatetaan tehtyinä työtunteina.

Tuottaja pyrkii saamaan tuotteensa markkinoille tilanteessa, jossa vallitsee niukkuus. Kuten Sixten Korkman kirjassaan Talous ja utopia (2012)  muistuttaa, markkinataloudessa niukkuus johtaa hinnan kohoamiseen. Sadon varhentamisessa laadun siitä kärsimättä on kyse yhdenlaisesta innovaatiosta. Innovaatiosta, joka tuottaa selvän kilpailuedun muihin nähden. Pyrkimys päästä ensimmäisenä markkinoille ohjaa innovatiiviseen toimintaan.

Varhaisperunan torikaupassa hinta muuttuu vauhdilla. Viikon kuluessa ensimmäisten perunoiden ilmaantumisesta hinta putoaa selvästi. Kun niukkuus vähenee, sen hintaa korottava vaikutuskin heikkenee. Hinnan pudotessa kysyntä kasvaa ylläpitäen suhteellista niukkuutta ja tämä hillitsee perunan hinnan laskua. Muutamassa viikossa markkinoille tulee perunaa täyttämään olemassa oleva kysyntä kokonaan. Hinta laskee tasolle, jossa kannattavuus perustuu suhteellisen pieniin investointeihin ja laajaan myyntivolyymiin. Merkitystä on tällöin koneellisilla korjuumenetelmillä ja logistiikkaketjuilla pelloilta tukkumyynnin kautta loppuasiakkaalle.

Varhaisperunan torikaupassa se, joka on saanut huonomman myyntipaikan, joutuu pudottamaan hintaa muita enemmän. Muistan, miten tärkeänä Turun kauppatorin ”maalaistenriveissä” pidettiin penkin pääpaikan saamista. Se takasi paremman kysynnän kuin paikka penkkirivien välissä. Kokenut perunanmyyjä osasi asettua autonsa kanssa torille tulevien myyjien  jonoon siten, että pääpaikan saaminen oli todennäköistä.

Varhaisperunan tuottajat ovat selvillä siitä, että niukkuus on tärkeä asia yritystoiminnan tuloksen kannalta. Keskinäinen kilpailu päästä markkinoille ensimmäisten joukossa, on johtanut yhä suurempiin investointeihin. Kun jokainen sitten tuo perunansa myyntiin yhtä aikaa, katoaa niukkuus saman tien. Hinta putoaa ja kaikki joutuvat kärsimään. Jota näin ei kävisi, ryhtyivät tuottajat, vuosia sitten vapaaehtoisesti rajoittamaan tuotteensa markkinoille viemistä. Itsesäätely nähtiin tarpeelliseksi koska koettiin, että markkinamekanismi ei varmista riittävästi tuottajan tekemien investointien kannattavuutta. Varhaisperunan markkinoille saattamisen rajoittaminen on kuitenkin vaikeata, koska tuotteen laatu heikkenee nopeasti, jos peruna kasvaa maassa liian vanhaksi.

Varhaisperunan tuonnin vapauduttua tilanne on tietenkin muuttunut. Ruotsalainen peruna valmistuu rymättyläläistä aikaisemmin. Tuonti poistaa niukkuutta suomalaisilta markkinoilta. Tuotannon rajoittamista itsesäätelyn keinoin joudutaan arvioimaan uudelleen. Suomalaisen viljelijän on mietittävä uusia keinoja tuotteensa kilpailukyvyn ylläpitämiseksi. Keskeiseksi tulee taito vahvistaa mielikuvaa kotimaisen ruoan puhtaudesta, tuoreudesta ja muista laadullisista ylivoimatekijöistä tuontiperunaan verrattuna.

Varhaisperunan torikauppa on valaiseva esimerkki siitä, miten markkinatalouden keskeinen piirre on sykähdyksellisyys ja tempoilevuus. Se kannustaa tehokkuuteen ja innovatiivisuuteen mutta myös riskin ottoon. Se sisältää mahdollisuuden suuriin voittoihin mutta myös suuriin tappioihin. Varhaisperunan viljelijä tietää tämän. Voitot ja tappiot ovat hänen omiaan. Hänen kanssaan perhe iloitsee tai kärsii. Mutta mikään yhteiskunta ei kadu yksittäisen varhaisperunan viljelijän suuriinkaan tappioihin. Jos sen sijaan kyse on satoja ihmisiä työllistävästä yrityksestä tai tuhansia yrityksiä rahoittavasta pankista, ovat tappioiden seuraukset vakavat.

Suomen 90-luvun pankkikriisi ja nykyinen finanssikriisi Euroopassa ovat seurausta markkinatalouden sykähdyksellisyydestä ja tempoilevuudesta. Rahoituslaitokset ovat tehneet virheitä päätöstensä sisältämien riskien suuruutta arvioidessaan. Yhdysvalloissa pankit ovat syyllistyneet samaan. Kun USA:ssa tehtiin päätös, että markkinatalouden periaatteiden mukaisesti annettiin liian suuria riskejä ottaneen pankin kaatua, seuraukset koituivat kohtalokkaiksi niin Yhdysvalloille kuin Euroopalle ja Suomellekin. Rahoitusmarkkinoille syntyi tavaton epäluottamus ja yritysten lainansaanti vaikeutui. Investoinnit ja rakentaminen hiipuivat. Työttömyys kasvoi voimakkaasti. Seurauksena oli 2008-9 syvä taantuma.

Tapahtunut kehityskulku on osoitus siitä, ettei markkinatalous kykene turvaamaan kohtuullista yhteiskunnallista ja talouskehitystä omien mekanismiensa avulla. Kansallisessa ja kansainvälisessä taloudessa toimii lukemattomia tahoja, joiden kaatuminen konkurssiin aiheuttaisi merkittäviä vaurioita yhteiskunnille ja inhimilliselle kehitykselle. Isot eurooppalaiset pankit kuuluvat tähän joukkoon. Siksi on välttämätöntä, että pankkivalvontaa kehitetään ja rahoituslaitosten riskinottoa rajoitetaan EU:n ja euroalueen yhteisin päätöksin.

Torikauppaa on kiva katsoa ja kokea, Suomessa ja muualla maailmassa. Mutta sen logiikka ei riitä varmistamaan vakaata inhimillistä kehitystä suurten talousyksiköiden maailmassa, globaalissa taloudessa.  

Tinkiminen omista eduista
04.01.2013

Tasavallan presidentin halu jatkaa ministerien aloittamaa vapaaehtoista omista eduistaan tinkimistä on nostanut päivälehtien sivuille hyväosaisten kasvogallerioita. Isopalkkaisiksi tunnetuille on annettu tilaisuus kertoa, olisivatko valmiita harkitsemaan omista eduistaan tinkimistä. Ilmassa on suuren moraalisen uudistumisen merkkejä. Osa kommentaattoreista ihastelee syntymässä olevaa murrosta. Osa yrittää hahmottaa, mihin suurempaan kuvaan tämä moraalinen murros liittyy.

Onko kyseessä kansalaisille osoitettu viesti, että kohta ovat edessä ankeat ajat, jolloin saavutettuja etuja joudutaan leikkaamaan kautta linjan? Vai onko kyseessä populistinen veto, jolla suppea poliittinen eliitti pyrkii lisäämään kansansuosiotaan? Uskon enemmän edelliseen selitykseen. Eliitin tämän kaltaiset ratkaisut ovat poikkeuksellisia ja havainnollistavat, että elämme poikkeuksellisia aikoja. Viesti kuullaan, mutta mitä sillä kannattaa tehdä, onkin toinen kysymys.

Kyse ei ole vaikuttavasta yhteiskunnan varojen uudelleen jakamisesta. Ei siitä, että eliitin palkanalennuksilla mahdollistettaisiin julkisen talouden aukkojen paikkausta. Yhteiskunnallisen ja elinkeinoelämän eliitin palkkojen alennuksilla ei ole myöskään vaikutusta Suomen kilpailukykyyn. Johtajien palkoilla ei ole suurta merkitystä ison yritysten kokonaiskustannusten syntymiseen. Kilpailukykyyn vaikuttaa enemmän, miten hyviä johtajia yritykset onnistuvat rekrytoimaan ja miten helposti ne pääsevät huonoista johtajista eroon.

Teologian opiskeluajalta 80-luvun alusta muistan parhaiden ystävien kanssa käydyn perinpohjaisen ja ahdistuneen keskustelun rikkaiden ja köyhien välisestä kuilusta. Pohdimme kirkon kykyä lievittää maailman köyhyyttä. Tunsimme epätoivoa ajatellessamme, miten kolehtihaaviin tavallisimmin pannaan kiliseviä lantteja. Uhrilahjasta ei juuri voi puhua. Ahdistus maailman hätää ja köyhyyttä ajatellessa nousi niin suureksi, että haastoimme toisemme uhraamaan niin, että tuntuu. Jotkut lahjoittivat summan, joka oli viidennes opintolainasta, joku vähän vähemmän.

Epätoivoiseen tekoon vaikutti muistuma Jeesuksen vertauksesta Lesken rovosta. ”Jeesus käänsi katseensa uhriarkkuun päin ja näki rikkaiden panevan siihen lahjoja. Hän näki myös, kuinka eräs köyhä leskivaimo pani arkkuun kaksi pientä lanttia. Hän sanoi: "Totisesti: tämä köyhä leski antoi enemmän kuin yksikään toinen. Kaikki nuo muut antoivat lahjansa liiastaan, mutta hän antoi vähästään, kaiken mitä hän elääkseen tarvitsi." (Luuk. 21: 1-4).

Me teologian ylioppilaat emme olleet köyhiä siten kuin vertauksen leskivaimo. Mutta jokin krapula tuosta omasta lahjoittamisestamme jäi. Että oliko se ihan viisasta. Että kuvittelemmeko nyt olevamme parempia ihmisiä kuin ne, jotka laittavat kolehtihaaviin lantteja. Tuliko meistä kuitenkin fariseuksia, ulkokullattuja, jotka näytämme pyhimyksiltä omissa silmissämme.

Mitä taannoisella opintolainoistamme lahjoittamallamme rahalla on saatu aikaan, emme tiedä. Mutta olen kyllä monesti miettinyt, että on aikamoinen etuoikeus, jos voi vapaaehtoisesti luopua jostakin omasta edustaan. Me koimme tuolloin olevamme etuoikeutettuja, kun katsoimme maailman köyhien hätää. On aikamoinen etuoikeus, jos on päässyt niin pitkälle, että voi sanoa: kiitos, tämä riittää, en tarvitse yhtään tätä enempää.

Tätä mahdollisuutta ei ole kaikilla. Pienituloisten ahkera lottoaminen osoittaa, että ajatus lottovoitosta on kiehtova, koska se sisältää mielikuvan tilanteesta, jossa yhtäkkiä ei tarvitsisi ajatella rahaa ollenkaan. Pääsisi tilanteeseen, jossa voisi todeta: tämä riittää, en tarvitse enempää. Voisi olla antelias, osoittaa hyväntahtoisuutta ja armeliaisuutta, olla vapaa omaa toimeentuloa koskevista huolista. Kun ihmisiltä kysytään, miten he käyttäisivät rahansa jättipotin osuessa kohdalle, useimmat ajattelevat laittavansa merkittävän osan hyväntekeväisyyteen.

Yksilön päätyminen hyvään varallisuusasemaan riippuu monista asioista. Siihen vaikuttavat hänen omat ponnistelunsa ja henkilökohtaiset ominaisuutensa. Mutta myös monilla sattumanvaraisilla asioilla on suuri merkitys. Perhe, koulu, opettaja, tapaturmat, sairaudet, ystäväpiiri, puoliso ja moni muu asia osuvat kohdalle enemmän tai vähemmän sattumanvaraisesti. Siksi hyvä varallisuusasema on ainakin osittain verrattavissa lottovoittoon. Ei siksi ole outoa vaan pikemminkin luontevaa, että hyvään varallisuusasemaan päässyt ihminen tulee ajatelleeksi, voisiko tämä riittää. Ja että vapaaehtoisesti luopuu jostakin edustaan, johon hänellä on laillinen oikeus niin kuin lottovoittajalla omaan jättipottiinsa.
 

Eurolaivan myrskynkestävyyttä tuleekin vahvistaa
14.12.2012

Eduskunta keskusteli torstai-iltana (13.12.) pitkään euroalueen maiden talouskuripakettia koskevasta lainsäädännöstä (HE 155/2012 vp ja VaVM 38/2012 vp). Kyseessä on sopimus talous- ja rahaliiton vakaudesta, yhteensovittamisesta sekä ohjauksesta ja hallinnasta. Sopimuksella ja sen toimeenpanoon liittyvällä lainsäädännöllä tähdätään siihen, että tulevaisuudessa euroalueeseen kuuluvien maiden ylivelkaantumista voitaisiin tehokkaasti estää. Tavoitteena on siten löytää keino torjua ennakolta nykyisen kaltaisia velka-, rahoitus ja talouskriisejä.

Lainaus valtiovarainvaliokunnan mietinnöstä: ”Valiokunta pitää sopimuksen tavoitteita kannatettavina. Vaikka sopimus ei ratkaise akuuttia talous- ja velkakriisiä, sen pohjalta voidaan nykyistä aiemmin ja tehokkaammin puuttua jäsenmaiden julkisen talouden liiallisiin alijäämiin ja velkaongelmiin.”

Euroalueen jäsenvaltiona Suomi kuuluu sopimuskumppaneihin. Sopimuksella puututaan Suomenkin talouspolitiikkaan. Puutuminen on periaatteellisesti iso asia, muta ei kuitenkaan niin merkittävä, että se olisi ongelmallinen perustuslain kannalta. Sopimuksen perusteella tehtävä lainsäädäntö jättää kaikissa tilanteissa päätösvallan talouspolitiikasta Suomen eduskunnalle. Määrätyissä vakavan velkaantumisen tilanteissa hallitus on velvoitettu selonteolla tai tiedonannolla raportoimaan tilanteesta eduskunnalle. Mikäli hallituksen esitys tilanteen ratkaisemiseksi ei eduskunnalle tuollaisessa tilanteessa kelpaa, eduskunta voi todeta, ettei hallitus nauti sen luottamusta.

Talouskurisopimuksessa asetetaan rajat sille, miten suureksi julkinen velka saa tietyllä aikavälillä kasvaa. Sopimus ei kuitenkaan merkitse sitä, ettei yksittäisen budjettivuoden osalta olisi mahdollisuus taloutta elvyttävään valtion velanottoon. Lainaus mietinnöstä: ” Valiokunta pitää välttämättömänä, ettei sopimus estä normaalin suhdannepolitiikan, kuten elvyttävien toimien ja aktiivisen työvoimapolitiikan, harjoittamista. Tämän vuoksi on hyvä, että mittarina käytetään rakenteellista eikä todellista alijäämää. Sopimuksen mukaisesta menettelystä ei myöskään pidä muodostua sellaista finanssipoliittista raamia, joka pakottaisi tekemään suhdanteita vahvistavia finanssipoliittisia päätöksiä silloin kun se ei ole koko kansantalouden kannalta järkevää.”

Suomen nykyiseen talouspoliittiseen linjaan verrattuna sopimus ei tuo kiristyksiä tai tiukempaa otetta. Suomen hyöty sopimuksesta onkin siinä, että se, toivon mukaan, ohjaa holtittomammin eläneitä euroalueen maita tarkempaan ja kurinalaisempaan pitkän ajan talouspolitiikkaan. Tämä lisää euroalueen ja valuutan uskottavuutta ja rahoitusmarkkinoiden toimivuutta. Tämä puolestaan näkyy investointeina ja uusina työpaikkoina.

Euroalueita sitovaa talouskurisopimusta voi verrata merenkulun säännöksiin, joilla rajoitetaan henkilökuljetuksiin tarkoitetuilla aluksilla olevaa matkustajamäärää. Kansainväliset uutistoimistot kertovat vuosittain eri puolilla maailmaa tapahtuneista, kymmeniä, jopa satoja henkiä vaatineista onnettomuuksista, kun aivan liian täyteen lastattu matkustaja-alus uppoaa. Säännösten puuttumisen tuoma vapaus tai niistä piittaamaton holtittomuus vie tuhoon, kun katteeton toiveikkuus ohjaa ratkaisuja. Pakottavilla normeilla voidaan estää vahinkoja, jopa katastrofeja.

Tästä on kyse myös Euroopan velka-, talous- ja finanssikriisissä. Valvonnan ja normien puuttuessa ja välinpitämättömyyden vallitessa tämä alus lastattiin liian täyteen velkoja ja talousvastuita. Kun poikkeuksellinen sääilmiö lännestä, Yhdysvaltain finanssikriisi 2008, iski korkeana aallokkona, aluksemme joutui merihätään. Nyt yritämme estää sen uppoamisen ja, ainakin toistaiseksi, pitää kaikki mukana aluksessa. Mutta matkanteko on käynyt epämiellyttäväksi, kun matkustajat joutuvat pumppuihin tai kiipeämään takilaan purjeita reivaamaan, jotta emme uppoaisi ja matka voisi jatkua. Se, että juhlat ovat ohi, näkyy konkreettisesti monissa alueen maissa.

Euroalueen säänkestävyyttä siis yritetään nyt parantaa tuolla sopimuksella ja siihen liittyvällä lainsäädännöllä. Sopimuksen vastustamisessa on kyse siitä, että on halua jättää laiva, jonka koetaan olevan uppoamassa. On jokin mielikuva erinomaisesta pelastusveneestä, joka veisi meidät suomalaiset, euroalueesta lähteneinä, ihanalle rannalle onnen ja autuuteen.

Minusta on viisasta parantaa euroalueen kykyä selviytyä. Etenkin kun sopimus ei käytännössä merkitse sitä että Suomi joutuisi muutamaan talouspoliittista linjaansa siitä, minkä se on itse valinnut selviytymiskeinokseen. En halua jättää alusta. En halua siirtyä risaiselta näyttävään pelastusveneeseen. En kaipaa aution rannan yksinäisyyteen.

Työnhakijan henkilösuoja
21.11.2012

Elinkeinoelämän Keskusliiton puolelta tulee toinen toistaan oudompia lausuntoja.

Kun kokoomus esitti ensimmäisen sairauspäivän palkattomuutta, EK:sta säestettiin tätä lausumalla, että samanlainen karenssi tulisi panna myös niille äideille ja isille, joka jäävät kotiin hoitamaan sairastunutta pikkulastaan.

Näitä ulostuloja selittää vain niiden taustalla oleva maailmankuva. Siinä maailmankuvassa nähdään tekaistu sairaus laiskojen ihmisten keinona jäädä pois töistä. Siinä maailmankuvassa ei ole nähty, miten moni tulee jo nyt sairaana töihin, kun pelkää, että tulee leimatuksi laiskaksi ihmiseksi tai sitä, että työkaverit joutuvat liian kovan kuorman alle.

Systeemi, kuten sairauslomaoikeutta säätelevä lainsäädäntö, on tehty niin, että kokonaisuus on kaikkien kannalta paras mahdollinen. Jos systeemi mahdollistaa, että muutama ihminen väärinkäyttää sitä, ei se tee systeemistä huonoa. Maailmaa ei voida rakentaa niin, että vapaamatkustajiksi haluaville ei löytyisi mitään mahdollisuutta. Jos sellainen valittaisiin yleiseksi tavoitteeksi, voi olla, että katseet kohdistuisivat myös muualle kuin yksittäisiin palkansaajiin sairaslomillaan. Voi olla, että pääomapiirien puolellakin olisi parantamisen varaa, mitä tulee yhteiskunnan kehittämiseen.

Elinkeinoelämän Keskusliiton uusin avaus on väite, että laki ei kiellä kysymästä työhönottohaastattelussa työnhakijalta mitä tahansa kysymyksiä. EK:ssa on ilmaistu huoli, että yleiseksi käsitykseksi on tullut, että tällainen kielto perustuisi lakiin. Että kiellettyjä olisivat kysymykset, jotka koskevat raskautta tai suunniteltua raskautta, perhesuhteita ja sukupuolista suuntautuneisuutta. EK:n puolelta haluttiin todeta, että kyllä näistä asioista saa kysyä, kunhan ei tee muistiinpanoja vastauksista. Vasta muistiinpanojen perusteella muodostuisi sisällöltään perusteeton ja oikeudeton henkilörekisteri.

EK:n mukaan kysellä saa, mutta laki sanoo, ettei vastauksia saa käyttää valintaperusteena henkilöä työhön otettaessa. Laki todellakin kieltää tiettyjen henkilökohtaisten tietojen käyttämisen valintaperusteena. Tarkoituksena on estää syrjintä ja edistää työnhakijoiden yhdenvertaista kohtelua.

Hyvä on, ettei EK väitä, että henkilökohtaisia, työhön liittymättömiä asioita koskeviin kysymyksiin olisi pakko vastata työhönottohaastattelussa. Mutta vaikka ei ole pakko vastata, on ihan selvää, että haastattelutilanteessa työnhakija on altavastaajana ja hyvin suojaton. Vaatii aikamoista rohkeutta sanoa haastattelijalle, että tuohon kysymykseen en halua vastata, koska se ei liity itse työtehtävään. Kieltäytyminen vastaamasta voi heikentää mahdollisuuksia tulla valituksi.

Mikä ajatus EK:ssa on tämän ulostulon taustalla? Mikä idea on korostaa oikeutta kysyä, jos vastauksia ei saa käyttää henkilövalintaa tehtäessä? Mihin työhaastattelija ja työhön ottaja näitä kysymyksiä ja oikeutta kysyä tarvitsee? Asiantuntijat sanovat, että työhaastattelussa kokonaisvaikutelmalla on hyvin ratkaiseva merkitys. Kokonaisvaikutelman syntymisessä keskeinen osa on suullisella työhönottohaastattelulla. Jokaisella kysymyksellä ja vastauksella on merkitystä kokonaisvaikutelman syntymiselle.

En muuta ymmärrä kuin, että EK:n puolelta halutaan reipastuttaa työnantajia ja heristellä varoittavaa sormea työn hakua suunnittelevia kohtaan. Työnantajan ei kannata olla turhan ystävällinen ja kiltti. Työnhakijalle suositus on painvastainen: nöyryyttä ja notkeutta, nuhteettomuutta ja yllätyksettömyyttä henkilökohtaisissa asioissa.

Lakia olisi syytä tarkistaa niin, että sitä mitä ei saa työhönottohaastattelussa kirjata ei myöskään saisi kysyä. 

« EdellinenSeuraava »
1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 21 22 
 

Viimeisimmät merkinnät:

Katso uusimmat puheeni!

Tutustu kirjoituksiini!

Powered by Smart Kotisivutyökalu