Ilkka Kantola - Kansandustaja

Twitter @ilkkakantola
Facebook
Vaalit.fi

 

Päiväkirja

UHkakuvat - uhka vai mahdollisuus?
01.03.2007

Suomalaiselle on erikoinen kokemus herätä maanjäristykseen. Minulle kävi näin El Salvadorin pääkaupungin hotellihuoneessa kesällä 1999. Kun vuode alkoi täristä, siirryin sujuvasti näkemään unta, että joku on hetekan alla heiluttamassa sänkyäni pilanpäiten. Heräsin mutta jatkoin uniani. Aamulla ilmeni, että yöllä oli tapahtunut pienehkö maanjäristys.

Vahvin muistikuva tuolta matkalta varsinaiseen uusliberalismin laboratoriona toimivaan maahan oli kaduilla näkyvä turvattomuus ja pelko. Jokaisen "R-kioskin" edessä seisoskeli konepistoolilla aseistettu mies. Meitä kiellettiin liikkumasta kadulla yksin. Ryhmänä liikkuessamme varustauduimme lyhyeen kaupunkikierrokseen riisumalla näkyvimmät arvoesineet yltämme. Kun köyhyyden, työttömyyden ja toivottomuuden todellisuuteen ei ole osattu tai välitettu tuoda korjausta, näkyy rikkaiden ja köyhien ero väkivaltana ja turvattomuutena. Rikkaat rakentavat muurit kotinsa ympärille. Muurin päälle kiinnitetään piikkilanka tai liimataan rikottuja pulloja. Näiden tiedetään hidastavan varkaitten tunkeutumista rikkaan taloon. Sen verran että isäntä ehtii poistaa varmistimen haulikostaan.

Vastaavia esimerkkejä köyhyydestä, toivottomuudesta, rikollisuudesta ja turvattomuudesta löytyy eri puolilta maailmaa. Kehitysaputyössä olleet tietävät, miltä tuntuu asua muurien ja sähköistettyjen aitojen takana maksullisten asemiesten partioidessa kotikadulla turvaa tuoden. Lenkille lähtijän kannattaa ottaa ainakin pippurisumute mukaan.

Ero tämän päivän suomalaiseen yhteiskuntaan on suuri. Silti on tuntunut tärkeältä omin silmin nähdä, mitä köyhyys, eriarvoisuus ja toivottomuus saavat aikaan. Köyhyyden poistaminen ja sosiaalisen eriarvoisuuden vähentäminen on myös rikkaan etu. Kärjistetyt esimerkkitapaukset auttavat ymmärtämään minkälainen maailma on vastassa, jos köyhät jätetään oman onnensa nojaan ja jos eriarvoistumisen annetaan kasvaa rajattomasti.

Uhkakuvat ovat parhaimmillaan silloin, kun ne pysähdyttävät miettimään minkälaista yhteiskuntaa itse toivomme. Parhaimmillaan uhkakuvat auttavat muodostamaan yhteisen näkemyksen siitä, minkä haluamme torjua puoluekannasta riippumatta. Uhkakuvien maalailu voi myös olla uhka poliittiselle aktiivisuudelle, jos uhkakuva koetaan täysin epäuskottavaksi. Silloin me alamme äänestäjinä kysyä, jäävätkö todelliset uhkakuvat havaitsematta, jos huomiotamme kiinnitetään epätodellisiin uhkakuviin.

Olen huomannut että äänestäjät pitävät tärkeänä, ettei heidän ymmärrystään aliarvioida. Todellinen uhkakuva on, että loukkaantunut äänestäjä jättää äänestämättä.

Mikä oikeudenmukaisuus? 72!
22.02.2007

Turku, Salo, Yläne, Vehmaa, Kiikala, Uusikaupunki. Tutut paikkakunnat ovat vaalipiirissä samojen teiden takana kuin olivat hiippakunnassakin. Ihmiset, joita tapaan, ovat osin samoja, osin uusia tuttavuuksia. Ja on niitäkin, jotka kertovat keväällä 1998 äänestäneensä Kantolaa piispanvaalissa. Jonkinlaista jälleennäkemistä siis tapahtuu, vaikkakin nyt erilaisen tehtävän ja vaalin äärellä.

Olen yrittänyt kuulla tarkasti mitä ihmisten mielissä liikkuu nyt vaalien alla. Mihin suuntaan he toivovat yhteikuntaa kehitettävän? Mistä he unelmoivat? Mihin he itse ovat valmiita? Kenen puolesta he puhuvat, kun kertovat mielipiteitään? Minkälaista oikeudenmukaisuutta he kaipaavat?

Olen kuullut monen korostavan oikeudenmukaisuutta, jonka lähtökohtana on puhujan oma elämä. "Oikeudenmukaista on se, että muilta vaaditaan yhtä paljon kuin minulta on vaadittu." "Koska minä olen jaksanut kasvattaa kunnolla omat lapseni, on oikeudenmukaista, että muilta vaaditaan samaa." Näin ajattelevat ovat huolissaan siitä, että yhteiskunnan varoja käytetään "holtittomasti" niiden perheiden tukemiseen, jotka eivät kanna vastuuta lapsistaan. Vastuu kuuluu vanhemmille, ei yhteiskunnalle, he sanovat.

Kuulen myös toisenlaista puhetta oikeudenmukaisuudesta. Oikeudenmukaisuuden mittana eivät ole elämässään onnistuneen ihmisen saavutukset, vaan toisen ihmisen ihmisarvoinen elämä. "Oikeudenmukaisuutta on se, ettei ketään jätetä heitteille." "Oikeudenmukaista on ottaa huomioon ihmisten erilaiset elämäntilanteet ja yhdessä auttaa niitä, joilla ei ole voimia itse ponnistella eteenpäin elämässään." "Oikeudenmukaista on yhteisin varoin tuoda lapselle tai vanhukselle turvaa silloin, kun perhe ja suku eivät kykene tätä turvaa tuottamaan." "Oikeudenmukaista on huolehtia verovaroin siitä, että jokainen voi elää ihmisarvoista elämää silloinkin, kun on heikko, avuton, epäonnistunut tai yksinäinen."

Minua viehättää jälkimmäinen puhe oikeudenmukaisuudesta. Se heijastelee työväenliikkeen alkuperäistä ideologiaa, jossa keskeinen rooli on solidaarisuudella. Ei ole totta, että jokainen on oman onnensa seppä. Onnen takominen on toisille helpompaa kuin toisille. Tärkeätä on, että kukin voi omilla lahjoillaan takoa kaikille yhteistä turvaa ja hyvinvointia. Tästä syntyy oikeudenmukaisuus.

Hanna, tunteet ja eliitti
17.02.2007

Onnittelut Hanna Pakariselle, joka juuri valittiin Suomen edustajaksi toukokuun euroviisukilpailuun! Ensimmäinen suomalainen, joka edustaa maata Suomessa pidettävissä kisoissa. Menestyminen kevyen musiikin saralla on mahdollista vain sellaiselle taiteilijalle, joka on aidosti kiinnostunut yleisön tunteista. Taiteilijalle, joka ei menestyksenkään hetkenä muutu ylimieliseksi tai etäiseksi yleisöään kohtaan

Yläneen työväentalolla Varsinais-Suomessa käytiin tänään vahvaa keskustelua eliitin ja tavallisen, vähäväkisen kansalaisen suhteesta. Meitä paikalle saapuneita kansanedustajaehdokkaita varoitettiin suorasanaisesti mustien autojen takapenkkien viettelyksistä. Musta auto luo kyydissä olevan päähän harhakuvan siitä, että hän on kaikinpuolin viisas, hyvä ja taitava ihminen.

Mustan auton suojassa oleva alkaa kuvitella, ettei hänen tarvitse tavata tavallisia ihmisiä tai kysyä heiltä mitään. Hän uskoo, että kaikki tarvittava tieto ja voima ja taito on hänellä itsellään. Hän on kiinnostunut vain siitä, miltä hän näyttää omissa silmissään, eikä siitä miltä kansalaisista tuntuu. Hän tekee päätöksiä, jotka hänen omasta mielestään näyttävät järkeviltä, eikä häntä kiinnosta se, mitä tunteita päätökset herättävät kansalaisissa.

Jos tavallisen kansalaisen tunteita ei viitsitä kuunnella ja ottaa huomioon, tavallinen kansa etääntyy politiikasta. Jos poliittisessa päätöksenteossa unohdetaan kokonaisia väestöryhmiä jättämällä ihmisiä köyhyyteen ja ihmisarvoisten palvelujen ulkopuolelle, nämä ihmiset sulkevat poliitikot oman elämänsä ulkopuolelle. Jos toivo, jota he odottivat, ei toteudu, he kääntävät selkänsä niille, joilla on valta toteuttaa se, mitä toivotaan. Äänestämättä jättävät ne, jotka ovat menettäneet toivonsa ja ne jotka ovat masentuneet siksi, ettei kukaan välitä heidän tunteistaan.

Kansanedustajan on kohdattava pienen ihmisen hätä ja huoli ja siihen liittyvät tunteet. Joskus on tehtävä kovia ratkaisuja, jotka herättävät surua ja vihaakin. Mutta kovina aikoina ihmiset ymmärtävät lopulta koviakin ratkaisuja, jos ne ovat perusteltuja. Ratkaisut olisi tehtävä kasvokkaisessa kohtaamisessa niiden kanssa, joita asiat kipeästi koskettavat. Ei mustan auton takapenkillä, tummennettujen lasian takana. Ei eliitin etäisyydessä vaan tavallisen ihmisen rinnalla kulkien ja kärsien.

Itämeri
09.02.2007

Olin Turun Metalli- ja telakkaväen seniorien risteilyllä Turusta Tukholmaan ja takaisin. Olivat kutsuneet minut esittäytymään ja kertomaan näkemyksistäni. Tilaisuuteen varattu konferenssisali täyttyi ajallaan ja sain aloittaa jutusteluni juuri, kun Viking Amorella oli siirtynyt Rymättylän aluevesiltä Korppoon aluevesille Turun saaristossa.

Puhuessani seurasin puolella korvalla laivan koneiden jyskytystä. Tyytyväisenä panin merkille, että koneiden kierroksia ja aluksen nopeutta lisättiin vasta kun saariston kapeikoista oli päästy ulos. Suurten autolauttojen nopeuksia on saatu kuriin. Näin pienennetään aallokon aiheuttamaa rantamaiden huuhtoutumista mereen. Kun vesi liikkuu vhemmän raivoisasti, pysyvät pohjan laskeumat pohjalla ja veden laatu parempana.

Matkan aikana tuli muutamien veteraanien kanssa puhetta saaristomeren tilanteesta. Huomasin, että meren pelastamiseksi kaivattiin selkeitä päätöksiä isoissa asioissa. Selväjärkisen seurasukaisesti minulle kerrottiin, että pienten toimenpiteiden merkitys on pieni, mutta isojen toimenpiteiden iso. Itämeren kannalta ei ehkä ole ratkaisevaa merkitystä sillä, että haja-asutuksen, kesämökkien ja veneilijöiden jätevedet kerätään tarkoin talteen ja kuljetetaan kaatopaikalle. Hyvä että jätevesiä kerätään, mutta pienten ihmisten ylenmääräistä syyllistämistä tulisi välttää.

Itämeren pelastaminen on kiinni suuremmista asioista. Maatalouden ravinnepäästöillä on viimeksi kuluneiden viidenkymmenen vuoden aikana ollut iso merkitys vesistöjen rehevöitymiselle. Maataluden tehostaminen on tuottanut halpaa ruokaa, mutta tämä on tapahtunut ympäristön kustannuksella. Vaikka ympäristötukia on kehitetty ja maatalouden menetelmiä on parannettu ympäristöystävälliseen suuntaan, tilanne ei vielä ole kunnolla hallinnassa. Tarvitaan sekä lainsäädäntöä että ympäristötukien kehittämistä edelleen.

Myöstoisenlainen uhka on olemassa. Tämän päivän uutisissa on kerrottu ison öljytankkerin karilleajosta itäisellä Suomenlahdella. Todellinen ympäristökatastrofi oli lähellä. Tankkerin kaksoispohja koitui Suomenlahden pelastukseksi tällä kertaa. Venäjän öljymyyntiin liittyvä kuljetukset Suomenlahdella Koiviston öljysatamasta länteen ovat joidenkin arvioiden mukaan tuplaantumassa lähivuosina. Tämä merkitsee vakavaa uhkaa koko Itämeren ympäristöturvallisuudelle. Tulevan hallituksen keskeisiin ympäristölinjauksiin tulee kuulua öljykuljetusten turvallisuutta parantavien toimenpiteiden tekeminen yhteistyössä itämeren rantavaaltioitten ja ennen muuta Venäjän kanssa.

Optiona toisen hyvä elämä
30.01.2007

Mikä on paras tapa sitouttaa ihmisiä työhönsä? Mitä organisaation johdon tulisi ottaa huomioon silloin, kun se haluaa saada ihmiset toimimaan perustehtävänsä mukaisesti?

Riippuu siitä, minkälainen käsitys meillä on työstä. Mistä ajattelemme ihmisen työmotivaation syntyvän. Mistä hän innostuu ja kiinnostuu, mikä taas tuntuu hänestä vastenmieliseltä ja turhauttavalta.

Pienten alakoululaisten opettajat ja ison sairaalan perushoitajat tekevät selvästikin eri lajin työtä kuin eräiden suurten yritysten ylin johto. Alakoululaisten opettajat ja perushoitajat ovat sitoutuneita työhönsä eri syistä kuin suurten yritysten ylin johto. Tältä ainakin vaikuttaa, kun tekee havaintoja siitä , miten näitä eri työntekijöitä motivoidaan pysymään työssään.

Motivointia koskevan keskustelun perusteella näyttäisi siltä, että suurten yritysten ylin johto ei erityisemmin pidä työstään. Työ ei ole sisällöltään palkitsevaa. Ison yrityksen johtajana ihminen ei koe tekevänsä jotain sellaista, jota itse pitää merkityksellisenä ja arvokkaana. Hän ei ole varma, onko tämä juuri sellaista työtä, jota hän kutsumustyönään haluaa tehdä. Jos löytyisi jotain mukavampaa, hän heti vaihtaisi työpaikkaa.

Siksi on otettu käyttöön erityisiä johdon palkitsemisjärjestelmiä. Johdon sitouttamiseen, innostamiseen ja motivointiin varataan merkittäviä rahallisia palkintoja, jotka johtaja saa silloin, jos hän on tehnyt työnsä hyvin. Oletuksena on, ettei näiden ihmisten työssä ei ole mitään muuta niin vaikuttavaa motivointikeinoa kuin raha.

Entä pienten lasten opettajat ja perushoitajat? Miksi he ovat motivoituneita tekemään perustehtävänsä mukaista työtä ilman lupausta merkittävistä rahallisista palkkioista? Miten työnantaja onnistuu sitouttamaan heidät työhön, josta maksettava palkka on varsin vaatimaton? Ehkä heidän työnsä tuottaa tekijälleen aitoa iloa ja tyydytystä. Heidän työnsä luontaisetuna on nähdä toisen ihmisen kasvun, kehityksen ja paranemisen ihmeitä. He saavat silloin tällöin nähdä, miten toisen ihmisen hyvä maailmassa kasvaa heidän työnsä takia.

Heidän optionsa on siinä mahdollisuudessa, että elämä, jota he työllään tukevat, saa siivet alleen.

Optiojärjestelmien suurin eettinen ongelma ei ole siinä, että jotkut saavat kohtuuttoman tuntuisia palkintoja sitoutumisestaan. Eettinen ongelma on siinä, että tämä käytäntö mitätöi kaiken sellaisen sitoutumisen, joka ei perustu aineellisiin palkkioihin. Todellisuudessa maailma kuitenkin pyörii lähinnä vapaaehtoisen ja moraalisen sitoutuneisuuden varassa.

Citymaasturit
24.01.2007

Autoilun muotitrendit vaihtelevat kuten pukeutumisen. Automuotikaan ei seuraa vain arkijärkistä käytännöllistä harkintaa, vaan tavaran hankintaan liittyy kosolti tunteita ja toiveita siitä, mitä muuta kuin välitön käytännöllinen hyöty tuotteeseen liittyy. Muotiesine kuljettaa mukanaan vahvoja mielikuvia muodin kantajasta.

Parisenkymmentä vuotta sitten muodissa olivat, etenkin maaseudun taajamissa, isot, amerikkalaiset pickupit. Moottorin piti olla mieluummin kuuden kuin kolmen litran kokoinen. Amerikkalaisiin autoihin kuului laaja vakiovarusteiden määrä verrattuna eurooppalaisiin tai japanilaisiin perheautoihin. Sähköiset ikkunannostimet ja vakionopeudensäädin mm. Isot, hyvinvarustellut "pikkukuorma-autot" viestittivät rentoa, maskuliinista voimaa. Tehot ja varustelu olivat reilusti ylimitoitettuja omistajan asiallisiin tarpeisiin nähden. Ja juuri tämä teki autoista kiinnostavia tietyssä asiakasryhmässä.

Viime vuosien aikana automuoti sekä Yhdysvalloissa että Suomessa on näkynyt ns. citymaastureiden suosiona. Kyseessä on hienostuneempi versio 80-luvun muodista. Mutta idea on sama: Tehojen ja varustelun pitää olla mieluummin ylimitoitettua kuin riittävää. Auton koko ja varustelu kertoo voimasta, varallisuudesta ja (näin ostajat uskovat) valmiudesta panostaa perheen turvallisuuteen liikenteessä. Reserviä riittää kaikkien tarpeiden varalta.

Viimeaikainen keskustelu autoverosta on tärkeää. Autoilun osuus hiilidioksidipäästöistä on merkittävä. Maapallomme tulevaisuuden kannalta ei ole samantekevää, miten paljon pakokaasuja autoilumme synnyttää. Siksi on syytä vähin askelin muuttaa autoverotuksen painopistettä niin, että kuluttaja valitsee vähemmän saastuttavia vaihtoehtoja päättäesään auton hankinnasta ja sen käytön laajuudesta.

Verottajalla on mahdollisuus hillitä muoti-ilmiöitä, joissa kulutamme rajallisia luonnonvaroja ja kiihdytämme kasvihuoneilmiötä enemmän kuin on välttämätöntä.

Turun vimma
12.01.2007

Eilinen vaalistarttitilaisuus Turussa oli hyvä kokemus. Kiitos kaikille mukana olijoille! Kohtaaminen ja keskustelu oli todellista. Ja juuri siksi erityisen merkityksellistä ja rohkaisevaa ehdokkaan vaalikampanjan kannalta. Tunsin olevani oikeassa porukassa ajatuksineni.

Vaalistarttipaikaksi valittu Wimma, Turun kaupungin keskustassa sijaitseva nuorison toimintakeskus, oli uusi tuttavuus. Talo on entinen tyttökoulu, joka nykyään on Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymän omistuksessa. Seurakuntayhtymä on tehnyt kunnioitetavan työn laittaessaan tuon osittain suojellun arvotalon kuntoon niin, että erilainen nuorisotoiminta ja muukin voi kokea paikan omakseen. Suunnittelun ja rakennustyön jälki tuossa viime elokuussa käyttöön otetussa talossa on upeaa. Hyvien tilojen kautta välitetään taloon tuleville, että heitä arvostetaan. Syntyy tärkeä ihmisarvokokemus.

Vaalitilaisuuteni alussa meille kerrottiin talon ja Turun kaupungin nuorisotyön toiminnasta. Toiminta on monipuolista ja ennakkoluulotonta ja se tapahtuu hyvin erilaisten ryhmien parissa ja erilaisia tarpeita palvellen. Tavoitteena on tukea kaikenikäisiä nuoria aktiivisuuteen ja osallisuuteen elämästä. Talon nimeksi oli kilpailun jälkeen valittu Wimma juuri siitä syystä, että talo pyrkii olemaan innostava ja aktivoiva. Lamaantuneisuuden ja passiivisuuden tilalle tarvitaan vimmaista menoa.

Tuntui hyvältä kuulla myös kaupungin ja seurakuntien laajasta yhteistyöstä nuorisotoimen alueella. Aivan ilmeisesti Wimma on asia, jolla jo nyt on edellytykset luo positiivista mielikuvaa Turusta. Tavoitteena on tehdä Turusta johtava ja aktiivinen eurooppalainen nuorisokaupunki. Vimmainen.

Kasvihuone
03.01.2007

Lenkillä käydessäni huomasin, että venesatamassa on vieläkin pari purjevenettä vesillä. Mikäs siinä, meri on ollut sulana viikkokaupalla. Jonkinlainen alkutalvi täällä tosin kävi. Taisi olla marraskuussa. Jäin katsomaan kun kevyt poliisivene teki väylää parin sentin jäähän.

Lämmin sää on mukavaakin, kun energiaa ei tarvitse käyttää lämmitykseen eikä lumenauraukseen. Liikennekin kulkee pienemmällä polttoaineenkulutuksella. Mielenkiintoista olisikin tietää, kuinka paljon syntyy säästöä verrattuna keskimääräiseen talveen.

Kun on lämmintä, ei tarvitse polttaa hiiltä ja puita niin paljon. Päästöt vähenevät. Kasvihuoneilmiö hidastuu. Tältä osin kasvihuoneilmiö yrittää itse oikaista itseään.

Viimeaikaiset arviot ilmiön vakavuudesta vetävät kuitenkin vakavaksi. Väkisin tulee mieleen kuva suuresta, leveästä virrasta, jonka vierellä on suuri järvi. Maapallomme on järvellä liikuskeleva lautta. Jos lautta jostain syystä liikkuu kohti virtaavaa vettä, vesi alkaa kuljettaa lauttaa. Ensin huomaamatta ja hyvin hitaasti.

Jos lautalla olevat matkustajat havaitsevat tilanteen ajoissa, he voivat vielä ohjata lautan pois virran imusta, takaisin keskelle järveä. Mutta jos korjausliikkeet tehdään liian myöhään, silloin virta imaisee lautan väistämättä mukaansa. Sen jälkeen on vain ajan kysymys, milloin lautta ajautuu hallitsemattomasti kosken kuohuihin. Eikä matkustajien silloin käy hyvin.

Onko kasvihuoneilmiö - tai Itämeren saastuminen - jo nyt sellainen virta, joka vie meitä mennessään teimme mitä tahansa? Vai onko vielä mahdollista tehdä riittäviä korjausliikkeita ja palauttaa tasapaino? Asiantuntijat ovat jo pitkään korostaneet, että nyt on korkea aika toimia kehityksen pysäyttämiseksi.

Vastuu on kaikilla, on tapana sanoa. Minusta suurin vastuu on niillä, joilla on suurin valta vaikuttaa asioihin. Erityisen suuri vastuu on tutkijoilla, yliopistoilla, lainsäätäjillä, suuryrityksillä, medialla. Yksityinen ihminen on vastuussa omista valinnoistaan. Vallanpitäjät ovat vastuussa siitä, minkälaisia päämääriä he vallankäytöllään edistävät. Toivon, että he edistäisivät yhteistä hyvää.

Lapsuudesta muistan, että kasvihuone on petollinen. Aluksi siellä on mukavan lämmin, sitten tulee ikävästi hiki. Lopulta tuntuu happi loppuvan ja on mukava taas palata raittiiseen ulkoilmaan.

Lastensuojelun ääripäitä
28.12.2006

Lähinnä sattumalta joulun tienoo 2006 kului työtä sivuavien aiheiden parissa. Perjantaina 22.12. Yle lähetti TV:ltä vuonna 2004 valmistunee ranskalaiselokuvan Kuoropojat (Les Choristes). Elokuvan tapahtumapaikkana on poikakoulu, jossa yhteiskunnassa syrjäytyneet pojat ovat vanhanaikaisen kasvatuksen kohteita. Koulua johdetaan kurilla ja kovilla joukkorangaistuksilla.

Elokuvan päähenkilöksi hahmottuu uusi opettaja, "valvoja", joka suhtautuu kriittisesti koulun kasvatusmenetelmiin. Opettaja on varsinaiselta osaamiseltaan ja taustaltaan muusikko, säveltäjä, laulupedagogi ja kuoronjohtaja. Ankarissa olosuhteissa hän kykenee rakentamaan poikiin luottamuksellisen suhteen. Samalla pojat saavat mielekästä tekemistä kuorolaulun opettelemisessa. Lopulta nuo kurittomat ja hankalat pojat laulavat taidokkaasti kuorossa ja jotkut jopa solisteina.

Vuosikymmenten kuluttua käy ilmi että yksi toivottomista pojista on edennyt muusikon taidoissa lopulta huipulle, kapellimestariksi saakka. Toivo aukeaa siitä, että joku uskoo, että minusta on johonkin. Hieno ja puhutteleva elokuva.

Toinen joulunajan kulttuurielämys on ollut tutustua hiljattain julkaistuun kirjaan Poikani Kevin. Yhdysvaltalaisen naisen Lionel Shriverin kirjoittama teos on taidolla tehty ja erinomaisesti suomennettu. Fiktiivisessa romaanissa kuvataan amerikkalaista yhteiskuntaa etenkin sen yhdeltä äärireunalta, kouluissa tapahtuvien ampumavälikohtausten kautta. Äärimmäiseen väkivaltaan syyllistyneen pojan elämää vauvasta vankilaan kuvataan hänen äitinsä näkökulmasta.

Äiti miettii suhdettaan lapseensa, puolisoonsa ja työhönsä. Mistä tuollainen äärimmäinen väkivalta saa alkunsa? Mikä merkitys on varhaislapsuuden kokemuksilla, mikä isän ja äidin suhteella, mikä painoarvo on puhtaasti biologisilla tekijöillä? Mikä on kulttuurin ja yhteiskunnallisen todellisuuden ja median vaikutus? Minkälainen yhdistelmä on kyseessä silloin, kun samassa ihmisessä yhdistyvät tavattoman terävä äly ja empatiakyvyn täydellinen puute?

Kirja on rankka lukukokemus. Omistuskirjoitukseen kirjoittaja on pannut sanat: "Yksi painajainen, jolta me molemmat olemme säästyneet." Ajattelin itse kirjaa lukiessani, että lastensuojelun eräs tehtävä onkin toimia niin, ettei lapsista tule painajaisia heille itselleen tai muille.

Vuonna 2003 julkaistu alkuperäisteos We Need to Talk About Kevin palkittiin vuonna 2005 Orange palkinnolla.

Sitoutuminen ja hallinnointi yliopistoissa
19.12.2006

Eräs kansallismaisema on selvästikin siinä, kun Turussa katsoo Tuomiokapitulista Tuomiokirkon suuntaan sellaisena päivänä kuin tiistaina 19. joulukuuta 2006. Yöllä satanut lumi ja vielä hetken viipyilevä pakkanen sekä matalalta tuleva auringon valo tekevät näkymästä herkän ja juhlavan. Kansallispyhäkkö kansallismaisemassa. Yes!

Tämä ei kuitenkaan jäänyt mieltä vaivaamaan tiistaiselta Turun reissulta. Tapasin tuttuja. Juteltiin itse kunkin elämänmenosta. Kuuntelin kiinnostuneena yliopistomiehen kertomusta työstään ja yliopistomaailmasta. Kiinnostuneena siksi, että omat muistoni yliopistossa opiskelun ajalta ovat perin myönteiset. Tieto, viisaus, intohimoinen pyrkimys syvälle, kysely, epäily, kyseenalaistaminen, vastaan väittäminen, yhteinen innostus, kannustava opetus, tarttuva rohkeus, kansainvälisen tason tutkimus.

Nyt kuulin yliopistomieheltä, että työstä yliopistossa on tullut hallintoa yhä enemmän. Tutkimukseen ja opetukseen ei jää aikaa, koska aika menee hallinnon hoitamiseen. Aika menee suunnitelmien ja raporttien kirjoittamiseen ja niiden lukemiseen, jotta tuottavuutta ja tehokkuutta voitaisiin arvioida ja valvoa.

Olen kuullut tämän aikaisemmin muutamalta muulta yliopistossa työskentelevältä tutultani. Nämä turhautuneet ihmiset ovat eri ikäisiä ja toimivat eri tyyppisissa tehtävissä yliopistolla. Silti heidän kokemuksensa on sama.

Harkitsin joskus ammattiuraa yliopistolla. Nyt tuntuu, etten tehnyt tyhmästi, kun hakeuduin muihin tehtäviin yhteiskunnassa. Ei kai kehitys yliopistolla jotenkin hallitsemattomasti kulje siihen, että tuloksellisuuden nostamiseen käytettävät menetelmät kuluttavat pian suurimman osan niistä resursseista, jotka tarvittaisiin yliopistojen perustehtävän, tutkimuksen ja opetuksen hoitamiseen?

Korkeakouluissa tutkimustyötä tekevien työhön sitoutuminen on keskimäärin vahvaa ja nousee tutkijoiden sisältä. Olisi vahinko, jos tämä sitoutumisresurssi tuhottaisiin liiallisella hallinnon ja kontrollin painolastilla.

« EdellinenSeuraava »
1 2  ... 16 17 18 19 20 21 22 
 

Viimeisimmät merkinnät:

Katso uusimmat puheeni!

Tutustu kirjoituksiini!

Powered by Smart Kotisivutyökalu