Ilkka Kantola - Kansandustaja

Twitter @ilkkakantola
Facebook
Vaalit.fi

 

Päiväkirja

Valistuksen projekti on kesken?
02.04.2015

Olen kuvitellut suomalaisten olevan valistunutta kansaa, jonka käsitys maailmassa perustuu tieteeseen ja luotettavaan informaatioon. Olen luottanut koululaitoksemme kykyyn jakaa tieteellisen maailmankuvan rakennusaineena olevaa tietoa koululaisille yhdenmukaisella tavalla siten, että ihmiset kykenevät erottamaan toisistaan tiedon, mielipiteen ja uskomukset.

Iltalehden teettämä kysely suomalaisten uskomuksista herättää kysymyksen onko tässä onnistuttu. Kyselyn mukaan vain 75% vastanneista uskoo tieteelliseen tietoon perustuvaan evoluutioteoriaan, jonka mukaan ihmiset ja apinat polveutuvat samoista esi-isistä. Kun samaa asiaa kysyttiin kristillisiin yhdyskuntiin kuuluvilta, tulos on vielä kehnompi. Vastanneista vain 64% uskoo, että ihmiset ja apinat polveutuvat samoista esi-isistä.

Tulos on niin karmea, että tekisi mieli ajatella, että kysely on toteutettu epäonnistuneella tavalla. Kun panelistit on rekrytoitu Iltalehden verkkopalvelun käyttäjistä, herää tietysti kysymys, kuinka edustava tulos silloin saadaan koko väestöä ajatellen. Oletan nyt kuitenkin, että tulos on vähintään suuntaa-antava.

Kysyttäessä kumpi on uskottavampi, Raamatun luomiskertomus vai tieteen esittämä teoria maailman synnystä, vastaukset eroavat samansuuntaisesti. Kristilliseen yhdyskuntaan kuuluvista 12% pitää Raamatun luomiskertomusta uskottavampana. Niistäkin, jotka eivät kuulu kristilliseen yhdyskuntaan, 3% pitää Raamatun luomiskertomusta uskottavampana kuin tieteen esittämää teoriaa. Kummassakin ryhmässä selvästi suurempi osuus kuitenkin pitää tieteen esittämää teoriaa uskottavampana kuin Raamatun luomiskertomusta. Tärkeä havainto on, että kristillisiin yhdyskuntiin kuuluvista 47% pitää Raamatun luomiskertomusta vertauskuvallisena, joka ei ole ristiriidassa tieteeseen perustuvan maailmankuvan kanssa. Niistä, jotka eivät kuulu kristillisiin yhdyskuntiin vain 18% tulkitsee Raamatun luomiskertomukset vertauskuvallisiksi.

Sekä Suomen koululaitos, että luterilainen kirkko ovat epäonnistuneet valistuksen perillisinä. Molempien tavoitteena käsittääkseni on, että uskonnollisen uskon tai mielipiteen ei tulisi syrjäyttää tieteellistä tietoa. Onnistuminen valistuksen perinteen välittämisessä tulisi näkyä siten, että jokainen valitsisi vastausvaihdoksi ”Raamatun luomiskertomus on vertauskuvallinen, joten se ei välttämättä ole ristiriidassa tieteen kanssa.” Tämä vastaa tieteellisen raamatuntutkimuksen tämänhetkistä käsitystä. Tältä pohjalta toimitaan luterilaisen kirkon rippikouluopetuksessa.

Luterilainen kirkko on vuosisatojen ajan opettanut, ettei Raamattu ole luonnontieteen oppikirja. Se ei myöskään ole talonrakennuksen, terveydenhoidon tai sotatieteen oppikirja. Raamattu ei väittele luonnontieteessä saavutettavan, jatkuvasti uudistuvan tiedon kanssa. Kristilliseen yhdyskuntaan kuuluvien keskimääräistä suurempi vaikeus uskoa tieteelliseen evoluutioteoriaan osoittaa, että opetus ei ole aivan saavuttanut tavoitettaan. Kun kyselyn vastausprosentti on vain 31, olisi kiinnostavaa tietää minkälaisia kristillisiä yhteisöjä evoluutioteorian kieltävät henkilöt edustavat.

Erityisen hämmästyttävää on se, että niistäkin, jotka eivät kuulu kristilliseen yhdyskuntaan, vain kolme neljästä uskoo evoluutioteoriaan. Olisi kiinnostavaa tietää, mitkä asiat heidän kohdallaan synnyttävät vahvan epäilyn. Mikä on se heille vaihtoehtoinen maailmankuvan perustana oleva teoria, joka syrjäyttää yleisesti opetetun evoluutioteorian?

Kysely, jos tuloksia pidetään luotettavina, antaa aiheen terävöittää sekä luonnontieteiden että filosofian opetusta koulussa. On kyettävä erottamaan toisistaan tieteelliseen tietoon perustuvat teoriat ja uskonnolliseen uskoon perustuvat näkemykset. Iltalehden kysely antaa vähintään syyn tehdä kattavampi tutkimus siitä, miten suomalaiset suhtautuvat luonnontieteen tuloksiin ja teorioihin maailmankuvansa perustana.

EU kykenee puolustamaan arvojaan
09.03.2015

Komission puheenjohtaja Juncker tuli sitten esittäneeksi, että EU tarvitsee oman armeijan puolustamaan eurooppalaisia arvoja. Taustatekijäksi tällaiselle tarpeelle Juncker mainitsi Venäjän viimeaikaisen toiminnan.

Ajatus on sinänsä ymmärrettävä. Venäjä on toiminnallaan Ukrainassa, ensin Krimillä ja nyt Itä-Ukrainassa loukannut sekä eurooppalaisia arvoja että kansainvälisiä sopimuksia. Tänään tulleen tiedon mukaan Venäjän johto on myöntänyt avoimesti, että Krimin siirtäminen osaksi Venäjää oli suunniteltu ja harkittu teko. Venäjä toteutti Krimin ”palauttamisessa” kuten se itse operaatiota nimittää, omia kansallisia arvojaan. Härskiä toimintaa.

EU on jäsenvaltioidensa yhteisellä äänellä tuominnut Venäjän toimet. Lisäksi se on kohdistanut erinäisiä pakotetoimia Venäjään. Näin tehdessään EU on puolustanut omia arvojaan.

Tähän saakka kaikki on ilmeistä. Mutta kun Juncker puhuu EU:n yhteisen armeijan perustamisesta arvoja puolustamaan, herää kysymys, miksi tällainen perustelu.

Armeijoita ja niiden toimia on kautta vuosisatojen perusteltu valtioiden ja kansojen tai muiden yhteisöjen arvojen puolustamisella. Myös hyökkäys- ja valloitussotia on perusteltu arvojen puolustamisella silloin kun jokin toisenlaista arvomaailmaa edustava valta alkaa jossain voimistua. Ristiretkien merkeissä käydyt sodat ja erilaiset kristinuskon eri suuntien väliset veriset konfliktit perustuivat nekin käsitykseen että arvojen puolustamiseen tarvitaan aseita.

Arvoilla on merkitystä käytännön elämän kannalta. Venäjän johdon nykyretoriikassa otetaan selkeästi etäisyyttä läntisen maailman, mm. Euroopan elämäntavassa ilmeneviin arvoihin. Lännen sanotaan edustavan arvoliberaaliudessaan moraaliltaan rappeutuvaa maailmaa. Tässä tulkinnassa kansojen ja yksilöiden ryhdikkyys ja voima nojaavat konservatiiviseen arvomaailmaan. Lännen arvoliberaalille maailmalle on ominaista yksilön ihmisoikeuksien ja sananvapauden korostaminen. Korostus näkyy sekä puheen tasolla että oikeusvaltiorakenteiden vahvuudessa.

Ääri-islamistinen Isil liike edustaa sekin omaa arvomaailmaansa. Muuta maailmaa järkyttävät teloitusvideot havainnollistavat Isilin harkittua valmiutta tappaa viattomia siviilejä oman autoritääriseen valtaan perustuvan valtionsa rakentamistyössä. Yksilöllä ei ole mitään ihmisarvoa, ei edes niillä, jotka jostain syystä ovat lähteneet etsimään itselleen turvaa Isilin piiristä.

Tarvitseeko EU armeijan puolustamaan omia arvojaan? Ensimmäiseksi pitäisi varmistua siitä, että EU:lla on riittävän yhteinen käsitys sen arvoista. Ulko- ja turvallisuuspolitiikassa EU:lla on vielä paljon opittavaa yhteisen äänen löytämisessä. Suhtautuminen Venäjään Ukrainan kriisissä on ollut kova harjoitus EU:lle. Siinä harjoituksessa on kohtalaisen hyvin löydetty yhteinen ääni. Tämä ei silti todista, että EU:n arvot kaikessa olisivat yhteisiä. Unkari on hyvä ikävä esimerkki EU:n jäsenvaltiosta, joka ottaa etäisyyttä EU:n arvoihin. Millaiseen arvojen puolustamiseen Unkari olisi valmis EU:n armeijan voimin?

Komission puheenjohtaja Juncker toivoo yhteistä armeijaa siksi, että jospa sen avulla EU löytäisi itselleen selkeämmin yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan ja uskottavan sellaisen. Mielestäni järjestys on väärä. Ensin tulisi olla yhteinen tahto. Vasta sen jälkeen yhteinen armeija. En halua että kenraalit sanovat mitä EU:n tulee tavoitella ja tahtoa.

Ei nykyinen EU ole vailla puolustuskykyä. Valtaosa jäsenmaista kuuluu sotilasliitto Natoon. Niillä, jotka eivät ole Naton jäseniä, on omaa kansallista puolustuskykyään, josta ne huolehtivat voimavarojensa mukaan. Toki puolustussodan koordinointi hajanaisessa yhteisössä olisi haasteellista verrattuna Yhdysvaltain liittovaltion armeijan toimintakykyyn ja organisaatioon.

Jos jossain Euroopan tulevassa historiassa päädytään EU:n liittovaltioon, silloin kysymys yhteisestä armeijasta nousee luontevasti harkittavaksi. Nyt ollaan kaukana liittovaltiosta ja olisi outoa edetä liittovaltiorakenteeseen armeija edellä.

Eurooppalaiset arvot ovat puolustamisen arvoisia. Niiden puolustamiseen ei tarvita EU:n yhteistä armeijaa. Tärkeätä on huolehtia omalla lainsäädännöllä demokratian, oikeusvaltion, riippumattoman median, sananvapauden, kehittyvän talouden ja työllisyyden, laadukkaan koulutuksen ja kattavan sosiaaliturvan ja palvelujen säilymisestä Euroopassa. Eurooppalainen ymmärrys demokratiasta asettaa rajat pääoman ja markkinavoimien ylivallalle. Huolehtiessamme näistä vahvuuksistamme varmistamme, että eurooppalaiset arvot jatkavat voittokulkuaan ja osoittavat toimivuutensa vakaan yhteiskunnan ja kansalaisten hyvän elämän perustana. Ei Venäjä eikä Isil kykene tarjoamaan pidemmällä tähtäimellä mitään vastaavaa omien arvojensa pohjalta.

Hyvä kuuluu jokaiselle
06.03.2015

Sosiaali- ja terveyspalveluissa jaettava hyvä saavuttaa vain osan kansalaisista. Odotusajat palveluun pääsemiseksi vaihtelevat kohtuuttomasti kuntien välillä ja jopa yhden ja saman kunnan sisällä. Myös erot palvelujen laadussa ovat suuret. Hyvä ei ulotu jokaiselle kansalaiselle siten kuin tulisi ulottua. Perustuslain 19§:ssä taatut sosiaaliset perusoikeudet ja 6 §:ssä taattu yhdenvertaisuus eivät toteudu riittävällä tavalla. Tähän on saatava muutos.

Laaja poliittinen ja asiantuntijoiden yksimielinen näkemys on, että kehittäminen on toteutettava kahden integraation kautta. Ensinnäkin yhdistetään sosiaali- ja terveyspalvelujen järjestäminen saman toimijan alle. Toiseksi yhdistetään perustason (esimerkiksi terveyskeskukset) ja vaativan tason palvelut (esimerkiksi erikoissairaanhoito) saman järjestäjätahon alle. Kun erikoissairaanhoito jo nyt on kuntia suuremmilla ja kuntien yläpuolella olevilla järjestäjätahoilla, on selvää, että myös uudistuksessa järjestäjätahon on oltava merkittävästi kuntia suurempi. Pitää olla leveämmät hartiat kun vastataan vaativista palveluista.

Tähän saakka yksimielisyys ja etenemismahdollisuudet näyttivät selvältä. Mutta sitten vaikeudet alkoivat ja lopulta ratkaisu perustuslaillisten ongelmien takia jäi syntymättä. Peri kuukautta enemmän aikaa, niin käsissä olisi saattanut olla hyväksyttävä ratkaisu.

Tästä on nyt jatkettava tulevalla vaalikaudella. Integraatiota koskeva hahmotus ja tavoite leveämmistä hartioista tulee säilyttää. Se mitä tarvitaan, on johdonmukainen, tehokas ja perustuslain mukainen hallinto ja rahoitusmalli. Vaihtoehtoja, jotka mahtuvat nykyisen perustuslain sisään, on monia.

 

Perustuslaki antaa mahdollisuuden muodostaa erityistä tehtäväkokonaisuutta hoitamaan kuntia suurempia alueellisia hallinnon tasoja, joiden toiminnasta vastaa suorilla vaaleilla valittu hallintoelin ja joilla olisi oman alueensa kansalaisiin kohdistuva verotusoikeus. Lainsäätäjän harkittavissa on kuinka monta aluetta maahan olisi tarkoituksenmukaisinta muodostaa. Eniten on ollut puhetta maakuntamallista, jolloin alueita olisi enintään 20. Tällöin useat alueet jäisivät niin pieniksi väestöpohjaltaan, että toiminnan tehokkuushyötyjä olisi mahdotonta saavuttaa. Järkevämpää olisi, että näitä itsehallinnollisia alueita olisi 10-15. Tosin perustuslaki ei aseta estettä sillekään, että muodostettaisiin viisi aluetta hallituksen alkuperäisen esityksen sote-alueiden mukaisesti. Tällöin jokaisella sotepalveluita järjestävällä alueella olisi yliopistosairaala.

Aluehallinnollinen malli merkitsisi uuden verottajan luomista. Kustannukset jakautuisivat johdonmukaisella tavalla alueen veronmaksajien kannettavaksi. Malli olisi kannustava samalla tavalla kuin nykyisissä kunnissa. Tehokkuudesta palvelujen järjestämisessä palkittaisiin mahdollisuudella keventää verotusta aluehallinnollisella tasolla. Olisiko tällaisessa mallissa kunnilla riittävä kannuste kaikissa toimissaan edistää kunnan jäsenten terveyttä, olisi yksi pohdittava kysymys.

Uuden verottajan tuleminen edellyttäisi laajoja laskentatoimia sen selvittämiseksi millaiseksi veroprosentin tulisi kullakin alueella muodostua. Lisäksi tulisi saada arvio siitä, millaiseksi kuntien jäljelle jäävä veroprosentti muodostuisi, kun soten rahoitusvastuu otettaisiin kunnilta pois kokonaan. Kuinka suurta vaihteluväliä pidettäisiin perustuslain näkökulmasta hyväksyttävänä kuntien jäljelle jäävän veroprosentin osalta eri kuntien välillä?

Valmistelutehtävänä aluehallinnollinen malli tuntuu siinä määrin vaativalta, että houkutus jatkaa soteratkaisun etsimistä kuntayhtymämallin pohjalta lienee juuri nyt suuri. Sosiaali- ja terveysvaliokunnan mietintöluonnos ja perustuslakivalokunnan lausunto antavat viitteitä siitä, mikä ei ole mahdollista ja mikä voisi olla mahdollista.

Kuntayhtymämallin ongelmat perustuslain kannalta ovat kirkastuneet prosessin myötä. Kuntayhtymät muodostuvat ongelmallisiksi silloin kun jäsenkuntien kokoerot ovat suuret. Vaikka käytetään äänileikkureita isojen kuntien yksinvallan estämiseksi, pienten kuntien äänivalta jää siitä huolimatta vähäiseksi. Mitä pienemmät ovat kuntayhtymän jäsenkuntien kokoerot, sitä selkeämmin ja reilummin äänivalta jakautuu kuntien kesken. Ison kunnan näkökulmasta äänileikkurin käyttö voi puolestaan tuntua epäreilulta, jos rahoitusvastuu alkaa merkittävästi eriytyä äänivallasta.

Esitetyissä malleissa oli päätöksentekomenettelyä koskevin säännöksin estetty ison kunnan yksinomainen määräysvalta kuntayhtymässä. Tästä huolimatta pienten kuntien ja kunnan asukkaiden vaikutusmahdollisuus siihen, miten heidän maksamiaan kuntaveroja käytetään sotepalvelujen järjestämisessä, jäi perustuslain näkökulmasta vähäiseksi. Kunnallisen itsehallinnon sisään kuulunee paitsi kunnan verotusoikeus myös oikeus päättää miten kerättyjä veroja käytetään. Esitetyissä malleissa lähes puolet kunnan keräämistä veroista olisi ilman kunnan päätöstä teknis-laskennallisin perustein siirretty kuntayhtymän päätösvallan alaisuuteen. Malli olisi ollut väljästi analoginen sille, että kuntayhtymällä olisi verotusoikeus jäsenkuntiinsa.

Keskeiset ongelmat kuntayhtymämallista poistuisivat, jos pienet kunnat toimeenpanisivat kuntaliitoksia niin, että kokoerot kuntayhtymien jäsenkuntien välillä oleellisesti pienenisivät. Jokaisella kunnalla olisi tällöin muihin verrattuna kohtuullisessa määrin äänivaltaa kuntayhtymän hallinnossa. Tällainen kehitys on kuntien omissa käsissä.

 

Rahoituksen osalta voi ajatella myös muita vaihtoehtoja kuin esitetty kapitaatiomalli. Nykyisen sairaanhoitopiirin mallin rahoitustapa on päältä katsoen kansanvaltainen, mutta ongelmana on kustannusten karkaaminen. Kunnat päättävät ostoista ja maksavat suoritteiden mukaan. Kunnat eivät joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta kykene itse tuottamaan erikoissairaanhoitoa vaan joutuvat ostamaan palvelut kuntayhtymältä tai muilta palvelun tuottajilta. Kun palvelut on järjestettävä, ei kunnilla lopulta ole ohjausvaltaa kustannusten muodostumiseen. Kunnanvaltuuston tehtäväksi jää laskujen maksaminen.

 Perustuslaki ei aseta estettä sille, että sotepalvelut rahoitettaisiin kokonaan valtion keräämistä verotuloista. Valtio voisi rahoittaa sotepalveluja järjestävän kuntayhtymän tai aluehallinnollisen organisaation toiminnan. Kustannukset pyysivät kurissa kun valtio asettaisi toiminnalle menokehyksen. Tässä ratkaisussa valtion verotusta jouduttaisiin jokin verran kiristämään. Vastaavalla osuudella kevennettäisiin kuntaveroa, kun tehtävät ja rahoitusvastuu siirtyisivät kunnilta pois.

 

Ajatuksen vapaassa juoksussa mieleen tulee myös selkeä malli, jossa valtion aluehallintoyksiköiksi palautettaisiin viisi lääniä ja annettaisiin niiden tehtäväksi sotepalvelujen järjestäminen. Läänien toimintaa koordinoisi ja valvoisi ministeriö ja rahoitus tulisi valtiolta. Lopulta on valtion tehtävä varmistaa että hyvä tulee jokaisen osaksi. Maaherra olisi sopiva titteli henkilölle,  joka alueellisella tasolla johtaa toimintaa, joka varmistaa että näin todella tapahtuu.

 Kun aluehallintoa joka tapauksessa kehitetään, olisi viisasta käyttää kaikesta huolimatta aikaa sen tutkimiseen, löytyisikö siitä kokonaisuudesta kaikkein paras kehys myös sotepalvelujen järjestämistavan uudistamiselle. Olen jyrkästi eri mieltä niiden kanssa jotka sanovat: ”Tärkeintä on että tehdään päätöksiä.” Minusta sitäkin tärkeämpää on että ei tehdä tilannetta huonontavia päätöksiä. Hyvä kuuluu jokaiselle.

Sote-uudistuksen suunta selkenee
19.02.2015

Olin 80-luvun alussa töissä Tukholman Saltsjöbadenin sairaalassa. Virkanimikkeeni oli sjukvårdsbiträde, sairaanhoitoapulainen. Tarkoitus oli oppia ruotsia. Siitä ei tullut mitään, koska päivät venyivät pitkiksi ja työkaverit puhuivat pääosin suomea. (Silloin ei ollut maahanmuuttajille myytävänä paitoja joissa olisi lukenut: ”Tala svenska till mig.”)

Sairaalassa panin merkille, että erilaisissa tarvikkeissa kuten pyyhkeissä, oli nimikointi, jossa luki Stockholms Läns Landsting, suomeksi Tukholman läänin maakäräjäkunta. Ruotsissa terveydenhuolto oli jo tuolloin ja on edelleen järjestetty maakäräjäkuntapohjaisesti (=maakuntapohjaisesti) toisin kuin meillä Suomessa, jossa järjestämisvastuu on kunnilla. Ruotsissa kunnat eivät vastaa edes perusterveydenhuollosta. Suomessakin erikoissairaanhoito on käytännössä sairaanhoitopiirien vastuulla, jotka ovat meillä kuntia suuremmalla alueella toimivia kuntayhtymiä. Alueellinen malli on siis meilläkin, erikoissairaanhoidossa.

Ruotsissa terveydenhuollon rahat maakäräjäkunnille tulevat niiden oman verotusoikeuden kautta. Ruotsalaiset maksavat kunta-, maakunta- ja valtionveroa. Maakäräjäkunnissa rahojen käytöstä ylimpänä päättää suorilla vaaleilla valittu valtuusto. Suomessa sairaanhoitopiirien rahat tulevat alueen kunnilta. Kunnat saavat rahoitustukea valtionosuuksina. Päätösvaltaa käyttää kuntayhtymän valtuusto, jonka jäsenet nimetään alueen kunnista valtuustojen päätöksin, vaan ei suoraan vaaleilla. Perusterveydenhuollosta meillä vastaavat kunnat yksinään tai yhdessä yhteistoiminta-alueen sopimuksin.

Suomessa hallituksen hanke sosiaali- ja terveyspalvelujen uudistukseksi on lähtenyt siitä, että muodostetaan asiakkaiden kannalta mutkaton yhteys sekä sosiaalipalvelujen ja terveyspalvelujen että perustason palvelujen ja erikoistason palvelujen välille. Integraatio toteutetaan siis vaakasuoraan ja pystysuoraan. Asiakkaan kannalta tämä tarkoittaa, että hänen avun tarpeensa ratkaisee palvelun ja mikään hallinnollinen rajapinta ei estä hänen pääsyään itselleen sopivan avun ääreen. Asiakas ohjautuu aina hoitonsa kannalta parhaaseen paikkaan eikä palvelun tuottaja tee päätöksiä sen mukaan kenelle haluaa kustannuksia vyöryttää.

Perustuslakivaliokunta antoi tänään torstaina 19.3. hallituksen esityksestä lausunnon. Valiokunnan yksimielinen lausunto perustuu laajaan perustuslakiasiantuntijoiden kuulemiseen. Uudistus vaatii vielä jatkokehittelyä, jotta rahoitusjärjestelmän reiluudesta ja päätöksenteon kansanvaltaisuudesta voitaisiin varmistua. Parhaillaan sosiaali- ja terveysvaliokunta pohtii, miten jatkovalmistelu tehdään ja mikä on nyt kulkukelpoinen etenemistie. Perustuslakivaliokunta korostaa lausunnossaan uudistukselle asetettujen tavoitteiden tärkeyttä. Uudistushanketta ei siis tyrmätty.

Työtä on jatkettava. Mikäli sitä ei saada päätökseen tällä vaalikaudella, on valmistelua jatkettava seuraavalla vaalikaudella. Kun valmistelu nyt on perustunut parlamentaariseen, kaikki eduskuntapuolet mukaan ottaneeseen menettelyyn, on samalla tavalla syytä jatkaa vaalien jälkeenkin. On välttämätöntä, että puolueilla on yhteinen poliittinen sitoutuminen julkisen sosiaali- ja terveyspalvelujen järjestämisen uudistamiseen. Uudistus on mittava ja koko maata käsittävä, sekä vaikutuksiltaan pitkäaikainen.

Mahdollinen lisäajan tarve ei saa johtaa siihen että kunnat ryhtyvät ulkoistamaan palvelutuotantoaan hätäpäissään. Julkisen palvelun tulee kyetä vastaamaan kansalaisten eriarvoisuuden poistamiseen sosiaali- ja terveyspalveluissa. Nyt ei tule avata portteja ulkoistamisratkaisuille, jotka pidemmän päälle johtavat kehnoon laatuun ja liikevoittojen siirtymiseen suomalaisen verottajan saavuttamattomiin.

Minkälaiseen järjestämismalliin sitten päädytäänkin, tärkeätä on, että kannustimet toimivat oikeaan suuntaan. Mielestäni parhaiten tämä varmistuu kun rahoitus- ja järjestämisvastuu ovat samalla taholla. Lakisääteisten laadukkaiden ja palvelujen sujuvasta ja tehokkaasta järjestämisestä palkitaan pienemmin kustannuksin. Kun olet tehokas, säästät rahaa. Jos et ole tehokas, joudut etsimään lisää rahaa.

Ruotsin malli ei sellaisenaan sovi Suomeen. Nykyinen järjestämistapamme tuottaa isoa eriarvoisuutta. Hallituksen esitys ei ilman muutoksia ole toteutettavissa. Nyt on aika ponnistaa vielä eteenpäin suomalaisen asiakaslähtöisyyttä, laatua, tehokkuutta ja yhdenvertaisuutta toteuttavan ratkaisun löytämiseksi! Sote-uudistuksen suunta selkenee.

Vastuullisuus ja inhimillisyys
10.02.2015

Hakiessani tänä keväänä varsinaissuomalaisilta valtakirjaa kolmannelle kaudelle Sdp:n kansanedustajana olen palauttanut mieleeni, miksi Sosialidemokraattinen puolue on minun poliittinen kotini.

Tärkein syy tehdä työtä Sdp:ssä perustuu siihen mitä puolue ytimeltään on. Minulle Sdp on puolue, jossa yhdistyvät vastuun kantaminen ja inhimillisyys. Me emme ajattele, että vastuun kantaminen tarkoittaa inhimillisyyden unohtamista. Sdp:ssä inhimillisyys ja vastuun kanto kulkevat käsi kädessä. Tätä peruslähtökohtaa haluan myös varjella Sdp:ssä.

Sosialidemokraateilta on totuttu odottamaan paljon. Meidät muistetaan isona puolueena, jolla on ollut merkittävää poliittista voimaa hallituksissa. Meidät muistetaan puolueena joka on kuljettanut maata vaikeiden vastoinkäymisten maastossa tuloksellisesti kohti parempia aikoja. Inhimillisyys ei meille tarkoita katteettomien lupausten antamista tai valoisan tulevaisuuden maalailua silloin kun sitä ei ole näköpiirissä. Inhimillisyys on tekoja, jotka ovat mahdollisia.

Vakiintunut vaalisloganini ei sattumalta ole Ilkka Kantola – inhimillinen tekijä. Haluan luoda ja toteuttaa vastuullista ja johdonmukaista sosialidemokraattista politiikkaa. Se tarkoittaa, että vaikeina aikoina, kuten nyt, on erityisesti varjeltava politiikan inhimillisyyttä.

Olen ehdokkaana voidakseni jatkaa rakentamista, en repiäkseni rikki. Olen ehdokkaana koska uskon sopimiseen ja yhdessä tekemiseen, en siksi että kannattaisin yksipuoliseen saneluun tai riitelyyn perustuvaa politiikkaa. Päätöksentekokyky on tärkeää, mutta vastaus ei löydy sanelupolitiikasta vaan yhteistyöstä ja sopimisesta.

Vaikeina aikoina yhteiskunnan ilmapiiri kovenee. Esille nousee väitteitä liian anteliaasta sosiaaliturvasta ja työttömien työhaluttomuudesta. Kaikkein heikoimmilla olevista, kaikkein haavoittuvimmassa asemassa olevista tehdään syypäitä valtion velkaantumiseen. Työttömät, maahanmuuttajat ja muut uloslyödyt. Heihin halutaan kohdistaa entistä enemmän kontrollia.

Samaan aikaan on vain vähän merkkejä siitä, että kontrollia haluttaisiin lisätä sinne missä ollaan kaikkein vahvimpia ja missä kootaan suurimmat ansiot. Ministeri Paateron päätös jäädyttää Nesteen hallitusjäsenten palkkiot herätti valtavaa arvostelua. Hänen toimintaansa pidettiin taitamattomana, vaikka hän pyrki ottamaan huomioon inhimillisen näkökulman kokonaisvaltaisesti. Eliitin etuihin kohdistuvaa kontrollia pidetään osaamattomuutena. Köyhiin kohdistuvaa kontrollia pidetään nerokkuutena. Sdp:n tulee ajatella ja toimia toisin.

Tulevalla vaalikaudella sosialidemokraatit tulevat ponnistelemaan talouskasvun synnyttämiseksi. Kyllä. Sosialidemokraatit tulevat ponnistelemaan valtion velkaantumisen pysäyttämiseksi. Kyllä. Sosialidemokraatit tulevat ponnistelemaan pidemmän ajan kestävyysvajeen poistamiseksi. Kyllä. Mutta me emme suostu käyttämään keinoja, joissa inhimillisyys unohdetaan täysin.

Me emme esimerkiksi hyväksy nollatyösopimuksia, jotka kohtelevat työntekijöitä julmasti. Me emme halua maahamme matalapalkka-aloja, niin että yhdestä työstä saatavalla palkalla ei tule toimeen. Me emme halua uuden työntekijän koeajan pidennystä, mikä lisäisi epävarmuutta työelämässä entisestään.

Me ymmärrämme, että verotuksen keventämisellä on taloutta piristävää vaikutusta. Mutta emme halua käyttää rahaa suurituloisten veronkevennyksiin. Emme pidä inhimillisenä emmekä vastuullisena porvarihallituksen taannoista politiikkaa, jossa veronkevennykset olivat suurimpia kaikkein rikkaimpien kohdalla. Veronkevennysten osalta tulee jatkaa tämän hallituksen linjaa. Kevennyksiä pieni ja keskituloisille. Kiristyksiä sinne missä veronmaksukyky on suurin. Tämä on vastuullista, inhimillistä politiikkaa.

Tuleva hallitus saa eteensä vaikean haasteen suurina työttömyyslukuina. Erityisen huolestuttavaa on viime aikoina tapahtunut työttömyyden pitkittyminen. Haaste on mitä syvimmin inhimillinen. Yhteiskuntamme ja taloutemme suurimpia eriarvoisuuksia on toimeentulomahdollisuuksien epätasa-arvoinen jakautuminen. Toisilla on työtä yllin kyllin sen ansiosta että toiset ovat kokonaan vailla työtä.

Suomi ja suomalaiset tarvitsevat uutta työtä, uusia työmahdollisuuksia. Valtion tehtävänä on rohkaista investointeja kannattavaan tuotantoon niin että uusia työpaikkoja syntyy. Ilmastonmuutos, energiakysymykset, biotalous, digitaalinen teknologia ja terveydenhuolto ovat alueita, joilla on valtavasti kasvumahdollisuuksia. Yrittämisen esteenä oleva tarpeeton byrokratia on poistettava. Rehellisen yrittäjän työtä on tuettava jatkamalla päättäväisesti harmaan talouden torjuntaa.

Työllistymisen tavallisin este on se, ettei henkilöllä ole alalle sopivaa koulutusta eikä ammattitaitoa. Sdp haluaa, että tulevaisuudessa jokainen nuori suorittaa joko ammatillisen toisen asteen tai lukiotutkinnon. Vailla tutkintoa olevan aikuisväestön koulutukseen on panostettava. Näin luodaan muutosturvaa ja vahvistetaan ihmisten mahdollisuuksia työllistyä.

Maata ei saada kuntoon vain leikkauspolitiikalla. Tarvitaan myös julkisia investointeja. Inhimillisistä syistä on välttämätöntä vaikka velkarahalla laittaa homekouluja ja päiväkoteja kuntoon tai rakentaa uusia sinne missä hätä on suurin. Elinkeinoelämän tarvitsemia väyläinvestointeja on jatkettava. Se on yksi keino työllisyyden parantamiseen. Vuokra-asuntotuotantoa on syytä vauhdittaa, jotta ihmisten olisi mahdollista muuttaa sinne missä uudet työpaikat ovat.

Sdp on sitoutunut naisten ja miesten tasa-arvon edistämiseen. Sosialidemokraatit haluavat rakentaa sellaista Suomea jossa niin tytöt kuin pojatkin uskovat itseensä vahvasti. Suomea, jossa ei yksikään tyttö tai poika koe huonommuutta tai epävarmuutta sukupuolensa takia.

Jokaisen ihmisarvon kunnioitus on turvattava läpi elämän. Työeläkejärjestelmän kestävyys on varmistettava. Eläkelupaukset on pidettävä. Pienimpien eläkkeiden saajien köyhyyden torjumiseksi on korotettava takuueläkettä. Vanhuspalvelulain toimeenpanossa tärkeintä on yksilöllisen tuen antaminen jokaisen ihmisen arvokkaalle elämälle hänen tilanteensa ja tarpeensa mukaisesti. Omaishoidon palveluja, saatavuutta ja oikeusturvaa tulee parantaa uuden omaishoitolain avulla.

Minä haluan pelastaa pohjoismaisen hyvinvointivaltion jossa vastuu hyvinvoinnista ja turvallisuudesta kannetaan yhdessä.Minä haluan turvata jokaisen lapsen ja nuoren mahdollisuudet löytää elämälleen tukevat jalansijat tasa-arvoisen ja korkealaatuisen koulutuksen avulla.

Minä haluan kehittää työmarkkinoita, joissa syntyy uusia työpaikkoja, joissa ihmiset tulevat palkallaan toimeen ja pystyvät suunnittelemaan tulevaisuuttaan. Minä haluan edistää energia- ja ympäristöpolitiikkaa, joka kestävällä tavalla luo hyvinvointia nyt ja tuleville sukupolville.

Sietämättömän kärsimyksen vaalikausi
23.01.2015

Päättyvän vaalikauden alkua väritti paitsi rajusti muuttunut poliittinen asetelma puolueitten kesken myös Euroopan päällä raskaana lepäävä talouskriisi. Eduskunnan aloitellessa työtään se sai pöydälleen laajenevia euroryhmään kuuluvien maiden velkakestävyysongelmia. Rahoitusjärjestelmän totaalinen kaatuminen on kyetty välttämään tehdyin toimin toistaiseksi, vaikka tehty politiikka on osittain vaikeuttanut rahoituksen satavuutta kiristäessään mm. vakavaraisuusvaatimuksia. Tuleva vaalikausi osoittanee miten kestävälle pohjalle eurojärjestelmä on saatu. Kreikan vaalit eivät taida olla suurin epävarmuustekijä vaan EKP:n mittavan setelirahoitusohjelman onnistuminen.

Kuluneen vaalikauden vakavin kehityskulku on kuitenkin liittynyt turvallisuuspoliittisessa tilanteessa tapahtuneisiin muutoksiin. Muutokset ovat olleet hätkähdyttävän rajuja niin lähialueella Euroopassa kuin Euroopan ulkopuolellakin. Syyrian katastrofi on kaikilla mittareilla arvioituna syventynyt. Pakolaisten määrä, siviilien kärsimykset, infrastruktuurin tuhoutuminen ja yhteiskunnan kehityksen pysähtyminen ovat piirteinä vahvistuneet. Rintamalinjat ovat muodostuneet yhä epäselvemmiksi ja läntisen maailman pyrkimykset ratkaista tilannetta jotakin ryhmittymää tukemalla ovat entistä huterammalla pohjalla. Annettu tuki voi yhtäkkiä olla käsissä jotka toimivat tavoitteitamme vastaan.

Lähi-idän tilanne on muuttunut entistä epävakaammaksi – kokonaan uusi väkivallan ja häikäilemättömyyden asteikko on otettu käyttöön – sen myötä, että ääri-islamistinen Isil-ryhmittymä on ryhtynyt rakentamaan omaa kalifaattiaan Irakin, Iranin ja Syyrian alueelle. Taitavasti sosiaalista mediaa ja asevoimaa sekä ryöstettyjä öljyvaroja käyttävä yhteisö herättää äärimmäistä kauhua teloitusvideoita näyttäessään. Pahimmillaan ryhmittymän aseellisten joukkojen eteneminen oli omiaan lamauttamaan vahvoina pidettyjen maiden asevoimat. Yleisesti tiedossa olevien raporttien mukaan USA:n kauko-ohjatuilla pommitusiskuilla on onnistuttu heikentämään Isilin toimintakykyä ja jossain määrin saatu tilannetta ”haltuun”.

Isilin operointi Syyriassa on muodostunut uhkaksi Syyrian hallitukselle. Asetelma on alkanut näyttää erikoiselta kun Assadin hallitus yhtäkkiä näyttäkin olevan liittolaisasemassa USA:n kanssa. Näin ei kuitenkaan asiallisesti ottaen ole vaikka yhteisen vihollisen pysäyttäminen onkin yhteisenä intressinä. Kuka tai mikä taho Isiliä rahoittaa sen lisäksi että se on saanut haltuunsa tulolähteitä alueelta, siitä ei ole varmaa tietoa. Mutta selvää on, että isoista rahamääristä on kyse. Kenen intressinä silloin on ääri-islamistisen kalifaatin, poliittisen valtion muodostaminen alueelle? Kyse ei selvästikään ole islamilaisen maailman asettamasta päämäärästä, yhtä vähän kuin islamilainen maailma olisi ollut Pariisin Charlie Hebdo lehteen kohdistuneen terrori-iskun takana. Kyse on uskonnollisten ekstremistien ja poliittisten ääriainesten hankkeesta jonka kritiikki kohdistuu läntistä, avointa, demokraattista ja tasa-arvoista maailmaa kohtaan.

 Suomalaisia on tätäkin enemmän koskettanut se mitä on tapahtunut Ukrainassa. Ajattelimme, että EU:n itäinen naapuruuspolitiikka tuottaa levollisella ja rauhallisella tahdilla hyvää sekä itänaapureillemme että EU:lle itselleen. Lisääntyvä yhteistyö ja kauppa lisäävät mahdollisuuksia talouden kehittymiseen ja hyvinvointiin kun edetään tarkoin askelin.

 Kehityksen juna ei kuitenkaan pysynyt kiskoilla. Raiteilta pudottiin ilmeisestikin siksi, että Ukraina ei yhteiskuntana, talouden eikä demokratian osalta ollut sisäisesti riittävän vahva johdonmukaiseen etenemiseen. Kun presidentti perui assosiaatiosopimukseen liittymisen, kansalaisista iso osa pettyi. Heidän odotuksensa pääsystä Euroopan unionin kanssa lähempään yhteyteen olivat kasvaneet mittaviksi. Pettymys sai aikaa Maidanin mielenosoitukset ja johti lopulta presidentin maastapakoon. Tässä tilanteessa Ukrainan sisäinen heikkous ja monet pettymykset mm. korruptioon liittyen johtivat yhä selvemmin kansan kahtia jakautumiseen. Kiovan alueen ja Itä-Ukrainan alueen ihmisillä oli selvästi eri käsitys Ukrainan toivottavasta suunnasta.

 Venäjällä liityttiin huoleen Ukrainan kehityksestä presidentin maasta poistumisen ja uuden hallituksen asettamisen jälkeen. Sevastopolin sotilastukikohta Krimillä merkitsi tietysti, että Venäjällä oli erinomaisen suuria intressejä valvottavanaan. Ajatus siitä että Ukraina kohta olisi Naton jäsen, ei ilmeisesti ollut siedettävissä Venäjän puolella. Kimillä syntyi vaatimus kansanäänestyksestä jolla ratkaistaisiin – vastoin Ukrainan perustuslakia – se liittyykö Krimin alue Venäjään vai jääkö osaksi Ukrainaa. Kansanäänestyksen tulos oli liittyminen Venäjään. Omalta puoleltaan Venäjä hyväksyi tämän, ja viimeistään näin tehdessään toimi kansainvälisen oikeuden ja sopimusten vastaisesti. Euroopan unioni ja Suomi EU:n yhtenä jäsenvaltiona tuomitsivat Venäjän toimet Ukrainassa.

 Turvallisuuspolitiikan työkaluksi Euroopassa tulivat Venäjään kohdistuvat pakotteet. Tavoitteena viestittää, ettei Venäjän toimia Ukrainassa hyväksytä ja pyrkimyksenä edistää Venäjän tulemista neuvottelupöytään diplomaattisen ratkaisun löytämiseksi. Suomen vaalikauden loppuun tultaessa tilanne Krimillä näyttää vakiintuneen. Sen sijaan Itä-Ukrainassa käydään jatkuvia taisteluita. Kuolonuhreja tulee, siviilien elämä on ankeaa, poliittinen tulevaisuus on täysin auki. EU:n puolelta pidetään keskusteluyhteyttä presidentti Putiniin, jolla uskotaan olevan käsissään keskeiset avaimet tilanteen rauhoittamiseen.

Kehno turvallisuustilanne Ukrainassa heijastuu mielialoihin entisissä Neuvostoliiton etupiiriin kuuluneissa Itä-Euroopan maissa. Puola ja Baltian maat ovat kokeneet oloansa tukalaksi, mutta toisaalta havainneet että juuri tässä tilanteessa Natoon kuuluminen tuo olennaista turvallisuuden tunnetta. Suomen historia ja asema on tietysti toinen kuin näiden maiden. Meillä on vahva oma puolustuskyky. Me emme koskaan olleet näiden maiden lailla osa Neuvostoliiton etupiiriä. Koko sodanjälkeinen aika 90-luvulla saakka oli yhteistyön ja luottamuksen rakentamista Neuvostoliiton suuntaan kuitenkin itsenäinen päätöksentekomme säilyttäen. Meillä on kokemus tuolla politiikalla onnistumisesta.

 Suomen natokeskusteluun Ukrainan kriisi ja Venäjän paheksuttava toiminta on synnyttänyt vahvempaa polarisaatiota, kahtia jakautumista. Toisten mielestä johtopäätös eittämättä on se, että Venäjän vaikeasti ennustettavan käyttäytymisen takia olisi parasta Suomen hakeutua Naton jäseneksi. Silloin meillä olisi selkänoja, jos meihin kohdistuu jotain outoja toimenpiteitä Venäjän suunnalta. Toiset taasen ovat tehneet johtopäätöksen, että nyt on erityisen tärkeätä varjella luottamusta ja lieventää vastakkainasetteluja idän ja lännen välillä. Suomen natojäsenyys tai hakemuksen jättäminen korostaisi vastakkainasettelua ja olisi siksi epäviisas teko. Minä olen taipuvainen ajattelemaan jälkimmäisellä tavalla. Ulko- ja turvallisuuspolitiikkamme yksi keskeinen osa tulee edelleen olla linjaus, ettei Suomi milloinkaan uhkaa ketään naapuriaan eikä anna kenenkään muunkaan uhata naapuriaan alueensa kautta. Sekä Venäjän että Ruotsin kannalta on luultavasti tärkeätä, että Suomella on riittävän uskottava oma puolustuskyky.

 Niin Syyrian, Isilin kuin Itä-Ukrainankin sotatoimet ja väkivalta tuhoavat inhimillistä elämää ja riistävä tulevaisuuden sadoilta, tuhansilta ja sadoilta tuhansilta ihmisiltä. Inhimillinen kehitys pysähtyy, vaurioituu ja ottaa monia askelia taaksepäin noissa yhteiskunnissa. Kokonaiset sivilisaatiot vahingoittuvat vakavasti. Totuus on aina sodan ensimmäinen uhri. Sota syntyy sivistyksen murtumisesta ja puutteesta ja se saa myös aikaan ihmisyyden vakavia murtumia ja sivistyksen kuolemaa väkivallan ja raakuuksien myrkyn alle. Tarvitaan työtä sivistyksen puolesta, tarvitaan ponnisteluja epäinhimillisen kärsimyksen torjumiseksi. Emme tarvitse toista sietämättömän kärsimyksen vaalikautta.

Pitääkö Jumalaa suojella Rikoslailla
15.01.2015

Ranskalaiseen lehteen tehdyn, 17 ihmisen kuolemaan johtaneen terrori-iskun johdosta keskustelu sananvapauden perustavasta merkityksestä on terävöitynyt. On korostettu, että uskontojen kritiikki räikeidenkin pilakuvien muodossa on osa tuon sananvapauden toteuttamista. Yritys tukahduttaa sananvapaus väkivalloin ja terrori-iskuin on laajalti tuomittu eri puolilla maailmaa. Ääri-islamistien nimiinsä ottama terrori-isku on tuomittu sekä läntisessä että islamilaisessa maailmassa.

 Keskustelu on sananvapauden ja uskonnon suhteesta on käynnistynyt myös Suomessa. Suomalaisessa keskustelussa on huomautettu että Suomen rikoslaissa oleva säännös Jumalan pilkasta tulisi poistaa sananvapautta perusteetta rajoittavana. Mainittu säännös löytyy Rikoslain 17 luvusta: ” Joka 1. julkisesti pilkkaa Jumalaa tai loukkaamistarkoituksessa julkisesti herjaa tai häpäisee sitä, mitä uskonnonvapauslaissa (267/1922) tarkoitettu kirkko tai uskonnollinen yhdyskunta muutoin pitää pyhänä, meluamalla, uhkaavalla käyttäytymisellään tai muuten häiritsee jumalanpalvelusta, kirkollista toimitusta, muuta sellaista uskonnonharjoitusta taikka hautaustilaisuutta, on tuomittava uskonrauhan rikkomisesta sakkoon tai vankeuteen enintään kuudeksi kuukaudeksi.”  (Rikoslaki, 17. luku, 10 §)

Vuoteen 1893 asti Suomessa saattoi saada kuolemanrangaistuksen jumalanpilkasta. Nykyään enimmäisrangaistus jumalanpilkasta on puoli vuotta vankeutta.

Jumalanpilkan kriminalisoinnilla voi nähdä omat historialliset syynsä ja siihen liittyy myös ongelmia. On kysyttävä millainen maailmankuva tai uskonnollinen näkemys on säännöksen taustalla. Jumalanpilkan kriminalisointia on viimeaikaisessa keskustelussa kritisoitu lähinnä sananvapauden näkökulmasta. Mutta arvostelua on esitetty ja voidaan esittää myös muista katsomuksellisista tai teologisista perusteista käsin.

Teologiselta kannalta on yhtäältä pidetty erikoisena ajatusta, että Jumala tarvitsisi suojakseen rikoslain säännöksiä. Säännös on omiaan inhimillistämään Jumalaa siinä määrin, että jumalakuva ei enää vastaa kristillistä oppia ja traditiota. Ajatus maallisesta hallitsijasta ja Jumalasta kumppaneina jotka tarjoavat toisilleen suojelua, ei ole kristillisen teologian näkökulmasta kestävä.

Jumalanpilkkapykälän taustalla voi toisaalta nähdä vanhatestamentillisen maailmankuvan ja jumalakuvan. Siihen sisältyy ajatus Jumalasta, jonka langettama rangaistus voi kohdistua kokonaiseen kansaan niistä synneistä, joihin yksittäiset ihmiset syyllistyvät. Jumalanpilkan kriminalisoinnin tavoitteena olisi siten suojata kansaa Jumalan vihalta. Tämän tapainen näkemys on luettavissa esimerkiksi Aleksis Kiven Seitsemän veljestä romaanin loppupuolen kohtauksesta, jossa Juhani kiroaa Jumalaa kun sade iskee kesken heinänteon. Läsnäolijat kauhistuvat ajatellessaan miten Jumala ehkä rankaisee Juhanin sadattelun johdosta.

 Vastaako tällainen maailmankuva 2000 luvun suomalaisen yhteiskunnan todellisuutta? Kuuluuko tämän päivän lainsäätäjän tehtäviin pyrkiä huolehtimaan siitä ettei Jumalan rangaistus kohtaa maatamme? Teologiselta kannalta voi kysyä vastaako edes ajatus Jumalan toteuttamasta kollektiivisesta rangaistuksesta vallitsevaa teologista tulkintaa Jumalan oikeudenmukaisuudesta ja toimintatavoista?

Jumalanpilkan kriminalisointi ei mielestäni kuulu suomalaiseen yhteiskunnan Rikoslakiin. Jumalanpilkan rangaistavuudella on sitäpaitsi kristillisessä maailmassa murheellinen kaiku. Ristin yksi viesti on, että ainutlaatuinen, tinkimätön eetikko ja uskonto- ja yhteiskuntakriitikko tapettiin jumalanpilkasta syytettynä kun hänen suutaan ei muutoin saatu tukittua. Evankeliumikertomuksista saa sen kuvan, että Jeesus tapettiin sananvapausrikoksen tähden. Ei sellaista tarvita lisää.

Julkisen ja yksityisen sektorin symbioosi
05.11.2014

Kiristyneessä talouspoliittisessa tilanteessa on vahvistunut puhe siitä, että julkinen sektori on Suomessa kohtuuttoman iso. On väitetty, että varsinainen tuotanto syntyy vain yksityisellä sektorilla, joka joutuu rahoittamaan myös julkisen sektorin maksaessaan veroja.

Todellisuudessa tilanne on tietenkin ihan toinen. Julkinen sektori ja yksityinen sektori ovat vahvassa riippuvuussuhteessa toisiinsa nähden. Tänä päivänä valtio ja kunnat käyttävät runsaasti yksityisten yritysten palveluja. Osa julkisen sektorin rahoista siirtyy siten suoraan yksityiselle sektorille.

 Valtion ja kuntien palveluksessa olevat työntekijät ovat yksityishenkilöinä kuluttajia. Heille maksetut palkat ohjautuvat yksityiseen kulutukseen. Raha suuntautuu suureksi osaksi yksityiselle sektorille. Julkisen sektorin työntekijöiden palkkauksen tasolla on suora vaikutus yksityisen sektorin elinkeinotoimintaan. Mitä enemmän ostovoimaa, sitä enemmän syntyy tavaroiden ja palvelujen hankintoja.

 Mutta ei tässä kaikki.

 Julkisen sektorin usein arvostellulla laajuudella on tärkeä merkitys yksityisen elinkeinotoiminnan mahdollisuuksille yhteiskunnassa. Laaja ja korkeatasoinen terveydenhuoltojärjestelmä, joka ulottuu kaikkiin väestöryhmiin, ylläpitää työvoiman hyvää työkykyä ja luo näin vakautta työmarkkinoille. Yhteiskunnan investoinnit päivähoitoon ja vanhusten hoivapalveluihin vapauttavat parhaassa iässä olevaa työvoimaa työmarkkinoiden käyttöön. Kattava sosiaaliturvajärjestelmä, mm. työttömyysturvan ja eläkkeiden osalta, lisää luottamusta selviytymiseen kaikissa oloissa. Tällä on iso vaikutus rahoitusmarkkinoihin, jotka joutuvat arvioimaan lainanantoon liittyviä riskejä.

 Vahvat satsaukset koulutusjärjestelmään varmistavat sen, että jokainen lahjakkuus pääsee kasvamaan omaan mittaansa ja löytää näin tiensä koko yhteiskunnan kehityksen edistämiseen. Mitä paremmin huolehditaan koulutuksen tasosta ja täydennyskoulutuksesta, sitä paremmat menestymisen mahdollisuudet ovat myös yksityisellä elinkeinoelämällä. Julkiset investoinnit varhaiskasvatukseen, koulutukseen ja tieteellisen tutkimukseen ovat kansainvälisessä mitassa vetovoimatekijä, joka saa yritykset harkitsemaan sijoittumista Suomeen.

 Vahva oikeusvaltioperinne, jossa viranomaistoiminnan luotettavuus on kovaa luokkaa, muodostaa tärkeän pohjan kansalaisten keskinäiselle luottamukselle ja käsitykselle yhteiskunnan oikeudenmukaisuudesta. Tärkeätä on, että hallinnon avoimuudesta huolehditaan ja kaikenlaisen korruption estämisessä ollaan ahkeria.

 Jos julkisen sektorin tuomaa arvoa yksityiselle elinkeinotoiminnalle ei ymmärretä, saatetaan tehdä korvaamatonta vahinkoa koko yhteiskunnalle. Myös normien purkamisen innossa pitää olla itsekritiikkiä. Esimerkiksi harmaan talouden torjunta on edellyttänyt uusien normien säätämistä. Pitää olla tarkkana, ettei pureta normeja siten että saamme tehottomamman, epävakaamman ja epäoikeudenmukaisemman yhteiskunnan.

 Lähitulevaisuuden todellinen huoli julkisen sektorin koosta liittyy siihen, että emme löydä riittävästi työvoimaa eläkkeelle siirtyvien tilalle. Tai jos löydämmekin, käykö silloin niin, että Suomen vientiteollisuudessa tulee huutava pula työvoimasta? Tässä tilanteessa yksityisen ja julkisen sektorin intressit saattavat joutua vakavaan ristiriitaan. Jotta näin ei kävisi, on autettava nyt työtä vailla olevia ihmisiä koulutuksen ja muiden tukitoimien kautta löytämään paikkansa työmarkkinoilla. Julkisen sektorin on varmistettava vientiteollisuuden kilpailukyky.

 Jo nyt näyttää myös selvältä se, että tulevaisuudessa on varmistettava, että olemme riittävän houkutteleva maa ulkomaailta tulevalle työvoimalle ja heidän perheilleen. Tässäkin rakenteellisessa muutostilanteessa julkisen sektorin rooli elinkeinoelämän edellytysten luojana tulee olemaan keskeinen.

Naantalin Nesteen jatko turvattava
10.10.2014

Naantali ja Turun seutu saivat kylmää vettä niskaansa valtionyhtiöltä kun tuli tieto Neste Oilin suunnitelmista yhdistää Porvoon ja Naantalin laitokset. Naantalin toiminnot vähenevät merkittävästi samalla kun Porvoota vahvistetaan.  Yhtiössä yt-neuvottelujen piirissä on 2500 henkilöä. Irtisanomisten kohteeksi arvioidaan joutuvan 250. On pakko kysyä, onko valtion omistajaohjaus nyt ajan tasalla, kun omistajilleen voittoa tuottavaa yritystä näin saneerataan tilanteessa, jossa työllisyyden nostaminen muutoinkin on vaikeata? Nyt olisi syytä enemmistöosakkaan vielä arvioida, mikä tässä tilanteessa on järkevää valtion näkökulmasta.

 Yhtiön elokuun raportin mukaan kuluvan vuoden toisen neljänneksen vertailukelpoinen liikevoitto oli 85 miljoonaa euroa, kun se edellisvuoden vastaavalla ajanjaksolla oli 88 miljoonaa euroa. Tulos ei siis ole merkittävästi heikentynyt. Yhtiön kunnianhimotaso on viritetty korkeaksi ja raportissa todetaan loppuvuoden toimista näin: ” Jatkamme sekä muuttuviin että kiinteisiin kustannuksiimme kohdistuvia tehostamishankkeita, joiden tavoitteena on parantaa vertailukelpoista liikevoittoa vähintään 50 miljoonalla eurolla vuonna 2014, mikä auttaa ohjauksemme mukaisen tulostason saavuttamisessa.” Tavoitteena on 450 miljoonan liikevoitto.

Uutisessa hyvää on se, että Neste Oil investoi, ei vain Porvooseen vaan myös Naantaliin. Toivottavaa on, että tämä tarkoittaisi Naantalin säilymistä pitkälle tulevaisuuteen kuvassa mukana. Vuosikymmenten aikanaa hankittu osaaminen ja jalostustoiminnan pitkä perinne ovat sellainen henkinen pääoma, jota ei hätäisin päätöksin pidä hukata.

Valtion ja julkisen sektorin kannettavaksi tulee kuormaa kaikissa elinkeinoelämän muutoksissa, joissa toimeliaisuus ja työpaikat jollakin paikkakunnalla voimakkaasti ja äkillisesti vähenevät. Ollessaan itse näitä muutoksia aiheuttamassa valtion tulee arvioida päätöksiä yhteiskunnan kokonaisedun kannalta. Valtion on nyt syytä varautua omilla panostuksillaan tämän rakennemuutoksen jalkoihin jäävien ihmisten tukemiseen. Kun valtionyhtiö saneeraa, on valtion otettava vastuuta ikävien seurausvaikutusten lieventämisestä.

Kenen oikeudenmukaisuus?
05.09.2014

Eduskunnan kyselytunnilla 4.9.2014 oli hätkähdyttävää kuulla miten sekä pääministeri että valtiovarainministeri myönsivät, ettei hallituksen budjettiesitys ole oikeudenmukainen. Kun kyseessä on kahden suurimman hallituspuolueen ministerien erikseen esittämä arvio, on pakko kysyä, miksi he ovat suostuneet tinkimään oikeudenmukaisuudesta. Mikä esti heitä tekemästä oikeudenmukaista budjettiesitystä?

 

Onko nyt kyse siitä, että oikeudenmukaisuuden käsitettä käytetään jossakin muussa merkityksessä kuin mitä käsitteellä yleisesti tarkoitetaan? Onko lausuttujen arvioiden takana ajatus, että oikeudenmukainen budjettiesitys olisi sellainen, johon kaikki kansalaiset olisivat tyytyväisiä? Tämä tarkoittaisi väistämättä sitä, ettei ainakaan niukkuuden aikana olisi edes periaatteessa mahdollista tehdä oikeudenmukaisia budjettiesityksiä. Hallitus joutuisi niukkuuden aikana ottamaan lähtökohdakseen myöntymisen siihen, että kun rahasta on puutetta, tingitään oikeudenmukaisuudesta. Oikeudenmukaisuus olisi tällöin vain hyvien aikojen ja nousevien taloussuhdanteiden aikana toteutettava arvopäämäärä. Toivottavasti tästä ei ole kysymys.

 

Tällainen ajattelutapa ja oikeudenmukaisuuskäsitteen tulkinta olisi katastrofaalinen oikeudenmukaisen yhteiskunnan rakentamisen kannalta. Oikeudenmukaisuus on sitä, että kaikissa tilanteissa yhteiskunnan voimavarat jaetaan oikeudenmukaisesti. Resurssien niukkuuden ei pitäisi vaikuttaa siten, että oikeudenmukaisuuden tavoittelemisesta luovutaan. Vaikka jaettavaa on vähemmän, siitä ei seuraa, että jotenkin vääjäämättömästi sitä ei demokratiassa voitaisi jakaa oikeudenmukaisesti. On paljon asioita, joihin hallitus ei voi vaikuttaa, mutta hallituksen tehtävänä on edistää oikeudenmukaisuutta kaikessa siinä, mihin hallitus voi omilla päätöksillään vaikuttaa.

 

Toivon, että ministerien lausumissa arvioissa ei taustalla ollut näkemys, että oikeudenmukaisuudesta pitää luopua niukkuuden aikana.

 

Kenties kyse oli siitä, että pääministeri Stubbin (kok) ja valtiovarainministeri Rinteen (sd) näkemykset oikeudenmukaisuudesta ovat erilaisia. Omalta kannaltaan katsoen kumpikin oli joutunut budjettiriihessä tinkimään siitä, mikä hänen mielestään olisi ollut oikeudenmukaista. Valtiovarainministerin tavoitteet olivat selkeästi esillä hänen johdollaan laaditussa ministeriön esityksessä. Tähän kuului mm. kaikkein pienituloisimpien asemaa helpottava takuueläkkeen nosto. Valtiovarainministerin mukaan tämä olisi ollut oikeudenmukaista tulojakopolitiikkaa. Samoin valtiovarainministeri esitti lapsiperheiden tuen kohdistamista erityisesti kaikkein pienituloisimmille perheille. Kun tämä ei aivan toteutunut esitetyllä tavalla, oli ministerin arvio, ettei tulosta voi pitää täysin oikeudenmukaisena.

 

Pääministerin tavoitteista ei minulla ole yhtä tarkkaa tietoa. Kokoomuksen huoli on liittynyt enemmän valtion talouden tasapainottamiseen sekä taloudellisen tilanteen helpottamiseen myös keskituloisten kohdalla. Pääministeri Stubbin eilen lausuman arvion johdosta voi kysyä oliko hänen mielestään epäoikeudenmukaista se, että paremmin toimeentulevien tilannetta ei kyetty riittävästi parantamaan, tai oliko epäoikeudenmukaista se, että valtion velkaantumiskehitystä ei kyetä pontevammin jarruttamaan. Jos Stubb tarkoitti sanoa, että hänenkin mielestä on epäoikeudenmukaista, että takuueläkkeeseen ei tehty korotusta, silloin pitää kysyä, miksei hän Rinteen kanssa torjunut tätä epäoikeudenmukaisuutta. Jos sanoo että tekemämme ratkaisu on epäoikeudenmukainen, tulisi kyetä kertomaan miksi olen suostunut epäoikeudenmukaisuuteen.

 

Sdp:n keskeisinä arvoina tuoreimmissa vaalikampanjoissa on ollut työ ja oikeudenmukaisuus. Nämä eivät ole vaihtoehtoisia, toistensa kanssa kilpailevia tavoitteita. Työllisyyden paraneminen lisää mahdollisuuksia oikeudenmukaisuuden edistämiseen sekä niiden kohdalla, jotka saavat työtä, että niiden, jotka tarvitsevat julkisia palveluja tai ovat tulonsiirroista riippuvaisia. Työ ja oikeudenmukaisuus eivät ole tavoitteiden hierarkiassa, arvojärjestyksessä samalla kohdalla. Ne eivät ole toistensa suhteen symmetrisiä. Oikeudenmukaisuus on perimmäinen päämäärä. Työ ja korkea työllisyysaste on yksi keskeinen väline, keino, oikeudenmukaisuuden edistämisessä.

 

Kysymys oikeudenmukaisuuden sisällöstä monimutkaistuu entisestään, kun asiaa tarkastelleen yli sukupolvien rajojen ja otetaan huomioon politiikan tulevat vaikutukset pidemmän ajan kuluessa. Parhaillaan käytävät neuvottelut eläkeratkaisusta koskettavat tätä asiaa. Miten rakennetaan sellainen eläkejärjestelmä, joka perustuu sukupolvisopimukseen, jossa otetaan huomioon tulevien ikäryhmien eläkkeiden turvaaminen ja kohtuullinen maksurasitus. Miten otetaan huomioon työn erilainen kuormittavuus eri ammateissa? Toinen ylisukupolvinen oikeudenmukaisuuden kysymys avautuu kestävän ympäristön ja ilmaston varjelemisesta politiikan keinoin. Politiikan tulee kyetä turvaamaan myös tulevien sukupolvien mahdollisuus elämään. Uskon että tämän oikeudenmukaisuuden tavoittelussa entistä tärkeämmäksi tulee kohtuullisuuden asettaminen keskeiselle sijalle kestävän kehityksen politiikassa. Uskon että tulevaisuuteen ulottuvaa oikeudenmukaisuutta ei voida jatkossa rakentaa ilman vahvempaa ymmärrystä kohtuullisuuden välttämättömyydestä.

« EdellinenSeuraava »
1 2 3 4 5 6 7 8 ... 21 22 
 

Viimeisimmät merkinnät:

Katso uusimmat puheeni!

Tutustu kirjoituksiini!

Powered by Smart Kotisivutyökalu