Ilkka Kantola - Kansandustaja

Twitter @ilkkakantola
Facebook
Vaalit.fi

 

Päiväkirja

Moraali on lakia vahvempi yhdistäjä
28.05.2016
 
Virkavastuu tarvitsee rinnalleen valvonnan
24.02.2016
Perustuslain paljon keskusteltu 124 pykälä kieltää merkittävän julkisen vallan osoittamisen muulle kuin viranomaiselle. Sama perustuslain kohta säätää lisäksi, että julkista valtaa voidaan antaa muulle kuin viranomaiselle vain lailla säätämällä. Turun Sanomien paljastamat vakavat puutteet potilaiden hoidossa Kupittaan psykiatrisella suljetulla osastolla osoittavat, ettei virkavastuu yksin takaa hyvää hoitoa. Perustuslain taustalla on ajatus, että viranomaisen toimintaa säätelee aina virkavastuu ja viralle säädetyt tehtävät. Näiden katsotaan yhdessä edistävän sitä, että kansalainen tulee asianmukaisesti kohdelluksi, kun hän turvautuu viranomaisen palveluihin. Yksityisestä yritystoiminnasta poiketen viranomaisen toiminta ei perustu taloudellisen voiton tavoitteluun vaan yksinomaan säädöksissä määrättyjen tavoitteiden edistämiseen. Tämän katsotaan edistävän kansalaisten oikeusturvaa. Kupittaan tapaus osoittaa, että virkavastuu ei riitä. Tarvitaan myös johtamistaitoa, riittäviä resursseja ja säännöllistä ja kattavaa valvontaa. Kun asiakasryhmä, suljetun osaston psykiatriset potilaat, on erityisen haavoittuva ja kykenemätön vaatimaan oikeuksiaan, on virkavastuulla toimivien valvominen erityisen tärkeätä. Tässä on nyt pahoin epäonnistuttu. Luottamus on ollut liian suurta. Kontrollia on ollut liian vähän. Kun omavalvonnan lisääminen tuntuu olevan ajan hengen mukainen suunta, on selvää, ettei omavalvonta ainakaan riitä takamaan laitoksiin suljettujen perusoikeuksia. Perinteinen malli, jossa valvontaa kohdistetaan erityisesti yksityisiin palvelun tuottajiin, tarvitsee rinnalleen aikaisempaa vahvemman otteen julkisten palvelujen valvontaan. Julkisten palvelujen laadunarvioinnista on tehtävä jatkuvaa ja läpinäkyvää. Tämä vaatimus nousee perustuslaista
EU:lla vastuu ihmisten juoksuttamisesta
03.02.2016
 Tasavallan presidentin puhe valtiopäivien avajaisissa viestitti, että EU ja Suomi ovat poikkeuksellisen suurissa vaikeuksissa alueellemme suuntautuvan pakolaisvirran takia. Maahantulijoiden suuri määrä haastaa eurooppalaisen arvomaailman ja kansainväliset ihmisoikeussopimukset. Niiden ja kansallisten säädösten johdosta maahan pyrkijällä on käytössään taikasana, ”turvapaikka”, jota käyttämällä hän pääsee huolenpitomme piiriin pitkäksi ajaksi, vaikkei hänellä olisi oikeutta turvapaikkaan.

 

Maahantulijoita koskevassa keskustelussa tulijat jaotellaan kolmeen ryhmään. Ensinnäkin ovat kansainvälisen suojelun tarpeessa olevat, jotka saavat turvapaikan ja oleskeluluvan. Toiseksi ovat ne, joilla ei ole suojelun tarvetta, mutta jotka etsivät parempaa elämää. Kolmanneksi ovat ne, jotka ”pahat mielessä” pyrkivät maahan aikomuksenaan tehdä rikoksia kuten harjoittaa terrorismia.

 

Silloin kun maahan tulijoita oli vähän, kohdistui moraalinen närkästys lähinnä vain heihin, jotka pyrkivät maahan rikos mielessään. Vain heidät miellettiin uhkana kansakunnalle. Jos joku pyrki EU:n alueelle tai maahamme tavoitellakseen itselleen parempaa elämää, häntä ei sen takia tuomittu eikä koettu uhkana. Nyt, kun tulijoita on paljon, on alettu suhtautua paremman elämään etsijöihin kuin rikollisiin. Heitä paheksutaan. Heitä pidetään uhkana, joka vakavasti vaarantaa kansallisen selviytymisemme. Heidän katsotaan hakeutuvan anteliaan sosiaaliturvamme piiriin ilman aikomustakaan tehdä itse jotain oman asemansa kohentamiseksi.

 

Itselleen parempaa elämää etsivien katsotaan koettelevan yhteiskuntamme voimavaroja. Puheiden tasolla heidän katsotaan kuluttavan niitä resursseja, joita me tahtoisimme osoittaa niiden hyväksi, jotka aidosti ovat turvapaikan tarpeessa. Tästä syystä pohditaan kuumeisesti keinoja, joilla nämä ”resurssisyöpöt” voitaisiin nopeasti lähettää pois Suomesta joko kotimaahansa tai johonkin kolmanteen maahan.

 

Keskusteltuani useiden turvapaikanhakijoiden kanssa olen vakuuttunut siitä, ettei heidän unelmissaan ole jättäytyminen suomalaisen sosiaaliturvan varaan. He unelmoivat siitä, että voisivat löytää työtä ja elättää itsensä omilla ansioillaan. Unelmat ovat hyvin samanlaisia kuin meillä suomalaisilla. Vasta työ antaa tunteen vapaudesta ja itsenäisyydestä. Vasta työ antaa näkymän tulevaisuudesta, joka on omissa käsissä. Tulevaisuudesta joka sisältää mahdollisuuden parantaa omaa ja perheen elämää. Tämä on pääsääntö, mutta tietysti on poikkeuksia, niin maahantulijoiden kuin suomalaistenkin joukossa.

 

Lainsäädäntö edellyttää, että työtä tai opiskelumahdollisuuksia ja sitä kautta parempaa elämää etsivät hakeutuvat omassa maassaan Suomen lähetystöön tekemään oleskelulupahakemuksen. Työ- tai opiskelupaikasta tulisi olla tieto ennen kuin ollaan tulossa Suomen rajalle. Pääsääntöisesti vain turvapaikanhakijana pääsee tekemään oleskelulupa-anomuksen Suomessa. Tästä on muodostunut mielikuvatasolla, ymmärrettävästi, oikoreitti Suomeen ja parempien mahdollisuuksien äärelle.

 

Pettymys on kova, kun paljastuu, että mitään oikoreittiä ei todellisuudessa ole. On vain kuukausien odotus, jonka jälkeen useimpien kohdalla kielteinen päätös. Oleskelulupaa ei tule, koska perusteita sen myöntämiseen ei ole. Ei ole suojelun tarvetta, eikä myöskään anneta mahdollisuutta oman elämän kohentamiseen suomalaisessa yhteiskunnassa.

 

Onnetonta on, että nämä ihmiset panevat omaisuutensa likoon matkustaakseen Euroopan halki tavoitellessaan parempaa elämää Suomesta asti. Välittäjät, salakuljettajat ja ihmiskauppiaat tekevät bisnestä ihmisten epärealistisilla toiveilla ja harhakäsityksillä. Vasta Suomessa selviää, että matka oli turha ja rahat menivät hukkaan. On moraalitonta EU:n puolelta, ettei ole luotu välineitä ja osoitettu voimavaroja turvapaikkaan oikeutettujen selvittämiseksi EU:n ulkorajoilla. Täysin edesvastuutonta on ollut politiikka, jossa lähes yksinomainen vastuu oli pitkään yksittäisillä rajavaltioilla. Pitkään on Suomikin torjunut ajatuksen, että osallistuisimme rajavaltioiden tukemiseen rahallisesti. Juuri tulleen tiedon mukaan kuitenkin Suomi nyt antaa Turkille 28,4 miljoonaa euroa ”pakolaistukea”.

 

Kun syyllistetään niitä, jotka hakevat itselleen parempaa elämää, on kohde ihan väärä. Eivät he ole uhka Suomelle tai EU:lle. EU:n kyvyttömyys toimia yhteisönä ja sitoutua resurssein ja politiikkalinjauksin yhteiseen politiikkaan on EU:n pahin uhka. Kolmansien maiden ihmisillä on oikeus etsiä parempaa elämää. EU:n vastuulla on kohdata tämä tarve realistisesti, asianmukaisesti ja reilusti. Ihmisten juoksuttaminen ympäri Eurooppaa ei täytä näitä kriteereitä.

 

 

Naiivius on vaarallista
07.01.2016
 Marraskuun puolivälin vaiheilla Ruotsin sosialidemokraattinen pääministeri Löven arvioi Ruotsin olleen naiivi suhtautumisessa pakolaisten tuomaan muutokseen Ruotsissa. Samaan aikaan uutisoitiin Ruotsin nostavan terrorismiuhkaan liittyvän uhka-arvion luokituksen ”korkeaksi”. Maan turvallisuuspoliisi katsoo, että suurin uhka Ruotsiin tulee Isisin taholta. Isis on epäilemättä uhka, myös Suomelle. Me osallistumme sen vihollisten sotilaalliseen kouluttamiseen ja sillä tavalla olemme osapuolena konfliktissa. Naiivia olisi ajatella, että Isis ei olisi tästä selvillä.

 

Uudenvuoden puheessaan presidentti Niinistö viittasi Lövenin arvioon ja toisti, että naiiviuteen lankeaminen on meilläkin vaarana. Niinistö muistutti siitä, että joillakin maahamme pyrkijöillä on ”pahat mielessä” ja että tämä pitää tiedostaa kun uhka-arvioita tehdään. Vanhan legendan mukaan talonmies Lalli surmasi englantilaissyntyisen piispa Henrikin, koska oli siinä käsityksessä että tällä oli pahat mielessä.

 

 

Vaarallista naiiviutta on ollut ennenkin, ja siitä on hyvä varoitella. Jo ennen suurta maahantulijoiden määrää on keskellämme liikkunut kantasuomalaisia, joilla on pahat mielessä. Satunnaisesti valitulla yksilöllä voi olla valmius pahan tekemiseen ihan hänen taustastaan riippumatta. Siksi me olemme sitä enemmän varuillamme, mitä vieraampia ihmisiä keskellämme elää. Vanhemmat ovat aina varoitelleet tyttäriään ja poikiaan naiiviuden vaaroista.

 

Maaseudun pikkukylissä ihmiset tunsivat toisensa ja pahan tekemisen riskit osattiin arvioida jokseenkin tarkkaan. Keskinäinen tunteminen paransi kykyä ennustaa toisten käyttäytymistä ja ylläpiti luottamusta. Ovet jätettiin lukitsematta. Autot ja polkupyörät pihalle avaimet paikallaan. Pikkulapset pitkille koulumatkoille turvallisin mielin.

 

Muutto maaseudun kylistä  kaupunkeihin on merkinnyt sitä, että ovi laitetaan lukkoon ja eikä avaimia jätetä auton virtalukkoon ja polkupyörät ankkuroidaan kettingeillä mihin milloinkin pahantahtoisen varkaan varalta. Kokemus on osoittanut, että pitkällä aikajänteellä niin on parasta tehdä. Pahat mielessä liikkuva tuntematon saadaan pidettyä aisoissa vain siten, että hänen muodostamansa uhka otetaan vakavasti.

 

Maaseudun pikkukylien elämänmuoto ei perustunut naiiviuteen vaan ajan kuluessa kertyneeseen elämänkokemukseen. Naiivia olisi toteuttaa tätä elämänmuotoa kaupungissa, jossa kokemus osoittaa, että uhka-arviot on tehtävä toiselta pohjalta. Kokemus muuttaa uhka-arviota, vaikka tietäisimme, että tuntemattomien ihmisten joukossa pahantahtoisten ihmisten lukumäärä olisi pieni.

 

Tarkoittaako vaatimus naiiviuden hylkäämisestä sitä, että epäluuloisuus on ainoa toimiva strategia tuntemattomia kohdatessa? Onko viisainta ajatella, että jokainen tuntematon vastaantulija saattaa olla varas, petturi, valehtelija ja hyväksikäyttäjä? Millaisen maailman me saamme aikaan, jos alamme ajatella, että meille tuntematon ihminen on paha, ellei hän pysty toisin todistamaan? Mitä vieraampi, sitä suurempi epäilys ja sitä suurempi todistustaakka hänellä on osoittaa, ettei hän ole paha? Näinkö se menee?

 

Kohtalokkain naiivius liittyy siihen, miten helposti kuvittelemme tietävämme mikä on pakolaisille hyväksi. Naiivia on kohdella tuota erilaisten tulijoiden joukkoa yhtenä massana, jolla on samanlaiset valmiudet, tarpeet ja odotukset. Naiivia on kuvitella, että he ovat omasta mielestään perillä silloin, kun saavat jonkin katon päänsä päälle ja jotain ruokaa vatsaansa. Naiivia on uskoa, että he kaikki ovat yhtä köyhiä ja surkeita, jotka ovat liikuttuneen kiitollisia mistä tahansa leivänmurusta joka heidän käteensä pudotetaan. Naiiviutta on myös ollut joidenkin tänne tulijoiden mielenlaadussa, kun odotukset suomalaisesta vastaanotosta ovat olleet ylioptimistiset.

 

Mitään naiivia ei ole siinä, että ahdistumme katsoessamme Syyrian pommituksia ja raunioituneita koteja. Mitään naiiviutta ei ole siinä, että silmämme kostuvat katsoessamme hiekalle ajautunutta pakolaislapsen ruumista ja lukiessamme uutisia, joissa Välimeri muuttuu hautausmaaksi.

 

Naiivia on uskoa, ettei yhteiskunnan henkisellä ilmapiirillä ole vaikutusta ihmisten elämään ja kuolemaan. Maassa maan tavalla tarkoittaa sitä, ettei Suomessa ihmisiä lain ja oikeuksien suhteen jaeta eri luokkiin heidän taustansa perusteella. Suomalainen oikeusvaltio kohtelee jokaista lain edessä lähtökohtaisesti yhdenvertaisesti. Tämä on meillä yhteisesti sovittu ”maan tapa”. Kaikki muu on meille vierasta. Alue, josta pakolaiset nyt tulevat, omaa toisenlaiset maan tavat. Siellä ihmisiä tapetaan ja heidän kotinsa tuhotaan heidän taustansa takia. Siellä henkinen ilmapiiri on kansakuntaa jakava ja pirstova. Meillä on syytä torjua pirstoutumiseen johtavat henkiset virtaukset.

 

Pirstoutuminen lähtee peloista. Poliisilla ja muilla viranomaisilla sekä tiedotusvälineillä on vastuu totuudenmukaisen tiedon välittämisestä yleisölle tilanteessa, jossa osa peloista kasvaa tarkoituksellisesti tai vahingossa levinneistä vääristä tiedoista. Naiivia olisi luottaa siihen, ettei kukaan tarttuisi ihmisten pelkoihin ja alkaisi hyväksikäyttää niitä omien ideologisten päämääriensä edistämiseksi. Tarvitaan luottamusta vahvistavaa viranomaistoimintaa. Tarvitaan vahva poliittinen tuki kovan paineen alla työskenteleville viranomaisille heidän palvellessaan suomalaisen oikeusvaltion parhaita arvoja.

Demokratiaan ei ole oikotietä
29.10.2015
 Irakin, Egyptin, Libyan ja Syyrian kaoottiset tilanteet ovat esimerkkejä siitä, miten vaikeata on yksinvaltaisesti hallitun yhteiskunnan kehittyä demokratiaksi. Demokratiaan siirtyminen ei tapahdu niin, että vallitseva diktatuuri kaadetaan omin tai ulkopuolisin voimin. Eikä varma tie demokratiaan synny niin, että ulkopuolelta tuetaan oppositiovoimia kunnes hallitus kaatuu. Eikä demokratia näytä varmuudella syntyvän silläkään tavoin, että kansalaisten piiristä noussut demokratialiike pakottaa hallituksen väistymään ja saadaan aikaan vapaat vaalit.

 

Demokratialla voidaan tarkoittaa eri asioita, mutta ajattelen tässä yhteiskuntaa, jossa ylin valta kuuluu kansalle, joka yleisillä vaaleilla säännöllisin väliajoin valitsee edustajansa tätä valtaa käyttämään. Demokratian olennainen osa on, että kansa voi halutessaan vaihtaa edustajansa aina kun yleiset vaalit pidetään.

 

Yllä mainituissa yhteiskunnissa yritykset demokratian synnyttämiseen ovat vaihdelleet. Irakissa ja Libyassa olennainen ponnistus oli ulkopuolisella avulla toimeenpantu diktaattorin asemassa olleen valtionpään eliminointi. Epädemokraattisen yhteiskunnan puutteista ja hallinnon toimeenpanemista vääryyksistä pääsyylliseksi määriteltiin valtionpäämies. Heidän eliminoimista pidettiin välttämättömänä, jotta käänne yhteiskunnan uudistamiseen olisi mahdollista. Sekä Libya että Irak ovat jotakuinkin hajonneita valtioita tällä hetkellä. Ääri-islamistinen Isil-järjestö käyttää tilannetta hyväkseen ja rakentaa julmaa mutta johdonmukaista hallintoa valloittamillaan alueilla. Ollaan kaukana demokratiasta.

 

Egyptissä pitkälti demokratialiikkeen painostuksesta saatiin yksinvaltaisesti hallinnut presidentti Mubarak eroamaan. Moninaisten vaiheiden ja hallitusten jälkeen saatiin maassa toimitettua vapaat vaalit. Vuonna 2012 toimitettiin sekä parlamentti- että presidentinvaalit. Valtaan nousi islamistinen muslimiveljeskunta. Heinäkuussa 2013 sotilasjuntta kaappasi vallan. Entinen sotilasjohtaja Abdel Fattah al-Sisi voitti vuoden 2014 presidentinvaalit ylivoimaisesti.

 

Syyriassa ns. arabikevään demokratialiike ilmeni voimistuvina mielenosoituksina Bashar al-Assadin hallintoa ja politiikkaa kohtaan. Mielenosoituksissa vaadittiin poliittisten oikeuksien vahvistamista ja hallinnon korruption kitkemistä. Vastakkainasettelu johti lopulta siihen, että Assad alkoi armeijan voimin tukahduttaa syntynyttä aseellista kapinaliikettä. Hallituksen vastainen oppositio jakaantui eri ryhmiin, joiden tiedetään taistelevan myös keskenään. Sisällissodan tuhot, kuolleiden ja pakolaisten määrä on käsittämätön ja pakottaa koko EU:nkin seinää vasten vahvemmin kuin mikään tätä ennen

 

Länsivalloissa oli halua pysäyttää Assadin hallituksen diktatoriset ja väkivaltaiset otteet ja tukea oppositiota. Opposition hajaannuttua on vaikea tietää, mikä oppositioryhmä olisi tavoitteen kannalta olennainen. Aseavun toimittaminen jollekin oppositioryhmälle sisältää riskin, että aseet päätyvät joukolle, jonka tavoitteet ovat päinvastaiset. Yksittäisenä onnistumisena voinee pitää kemiallisten aseiden evakuointia Venäjän ja lännen yhteisin päätöksin. Isil-järjestön aseellinen toiminta muodostaa uhkan, joka näyttää nyt jossain määrin yhdistävän entisiä vihollisia ollessaan sekä Assadin että USA:n kannalta vihollisvoima.

 

Venäjän sotilaallinen tuki Assadin hallitukselle on uusin muuttuja tilanteessa. Onko Venäjän analyysi se, että diktatuuriin perustuva yhteiskunta on ongelmineenkin parempi vakauden ja rauhan ylläpitäjä kuin epämääräisellä pohjalla oleviin demokratialiikkeisiin perustuva yhteiskunta? Onko Venäjällä epäilyksiä demokratialiikkeen mahdollisuuksia kohtaan Syyriassa, vaikka Assadin hallitus kaadettaisiinkin? Onko Venäjällä samanlainen epäluottamus uskonnollisia ääriliikkeitä kohtaan kuin esimerkiksi Kiinalla?

 

En haluaisi selittää Venäjän aktiivisuutta vain sillä, että se haluaa olla näkyvästi esillä pitäen maailmaa kaksinapaisena sen sijaan että USA näyttäytyy ainoana suurvaltana. Tästäkin lienee kyse, mutta ei ehkä pelkästään tästä.

 

On selvää, ettei demokratiaa voi tuoda maahan asevoimin vaikka diktaattori pystytäänkin asein eliminoimaan. Demokratiaan tarvitaan kansalaisyhteiskuntaa. Kansalaisia, järjestöjä, yhteisöjä, ryhmiä, puolueita, jotka kokoavat ihmisiä yhteisten yhteiskunnallisten, arjen kannalta rationaalisten tavoitteiden ääreen. Tarvitaan jokin vähimmäismäärä koulutusta ja sivistystä. Tarvitaan demokraattinen toimintatapa myös näihin ryhmiin ja puolueisiin. Tarvitaan vapaa lehdistö ja sanan- ja kokoontumisvapaus. Tarvitaan järjestysvalta, joka turvaa näitä vapauksia. Tarvitaan toimeentulo, jotta ihmisillä on henkisiä resursseja yhteiskunnallisten kysymysten ja tavoitteiden asetteluun.

 

Diktatuuri voi olla välttämätön välivaihe siirryttäessä kaaoksesta kohti demokratiaa. Yksivaltaisen järjestelmän tulee sitoutua demokratian portaiden luomiseen. Silloin tarvitaan juuri se mitä Syyriassa vaadittiin: korruption kitkeminen, sananvapaus ja kokoontumisvapaus, resurssien oikeudenmukaisempi jako. Egyptiltä odotetaan nyt paljon tässä suhteessa. Sotilasjuntta ei voi olla lopullinen ratkaisu. Syyriassa on ensin saatava aseet vaikenemaan. Vasta sen jälkeen voidaan päättää millä rakenteella aloitetaan matka kohti toimivaa demokratiaa.

Sopimista tulisi vielä yrittää
11.09.2015

Viime vaalikaudella tuskailtiin Kataisen sixpack-hallituksen päättämättömyyttä. Tuska oli aiheellista. Sen verran kehnoa oli hallituksen eteneminen. Kritiikissä erottui epä-älyllisimpänä puheenvuorona, ja varsin arvovaltaiseltakin taholta, näkemys että tärkeintä ei ole se mitä päätetään vaan se että tehdään päätöksiä. Vaarallinen ja vastuuton vaatimus.

Sipilän hallituksella on ilmiselvä halu tehdä päätöksiä. Hyvä että on. Mutta nyt tuntuu siltä, että sen ajatuksena on painottaa päätösten tekemistä sinänsä enemmän kuin sitä, millaisia päätöksiä tehdään. Arvostetun ekonomistin ja professorin, Sixten Korkmanin analyysin mukaan Suomen kilpailukyvyn kannalta keskeistä on se, että olemme viime vuosina toistuvasti kyenneet maltillisiin palkkaratkaisuihin. Kärsivällisellä sopimisen kulttuurillaan Suomi on saavuttanut esimerkiksi Saksaan nähden 4-6%:n kilpailuedun yksikkötyökustannuksissa.

Sipilän hallitus ei kykene näkemään eikä arvostamaan tätä saavutusta. Kolmikanta on sille kirosana. Aikavievät neuvottelut järjestöjen kanssa ovat jotain sellaista, jota yritysjohtajana ansioitunut Sipilä ei voi ymmärtää vaan halveksii niitä avoimesti. Sipilä johtaa maata kuin entisten aikojen  itsevaltainen yritysjohtaja. Hallitus tunkeutuu pakottavalla lainsäädännöllä alueelle, joka vuosikymmeniä on ollut kansalaisten, palkansaajien ja työnantajien sopimuksiin perustuvaa aluetta. Kansanvaltaan nojaavassa oikeusvaltiossa Suomessa työsopimuslainsäädännön tarkoitus tähän saakka on ollut työntekijän vähimmäisoikeuksien turvaaminen. Lailla on taattu vähimmäissuoja.

Työntekijöiden ja työnantajien sopimuksilla on sen lisäksi voitu päättää minimitasoa paremmista eduista ja työehdoista. Tämä siksi, että se on ollut kaikkien osapuolten etu. Työllä on voitu elää kohtuullista elämää. Kohtuullisen elämän mahdollistuminen on puolestaan tuonut jatkuvuutta, vakautta, luottamusta, työkykyä, tuottavuutta ja työrauhan. Tästä kaikesta on koko kansantalous ja elinkeinoelämä hyötynyt.

Nyt hallitus katsoo, että tämä on sietämätöntä. Maa ei kestä sitä, että palkansaajat ja työnantajat voivat keskinäisesti sopia asioista. Hallitus joka puhuu paikallisen sopimisen puolesta isolla äänellä, puuttuu kovalla kädellä sopimusvapauteen.

Ja vain siksi, että se uskoo näin voivansa rahoittaa 3,6 miljardin siirron yrityksille, jotta työllisyys kääntyisi nousuun. Mikä takaa sen, että yrityksille säästyvä rahaa synnyttää uusia työpaikkoja eikä valu osinkoina omistajien taskuun? Viime vaalikautena toteutetulta yhteisöveron dramaattiselta alennukselta odotettiin paljon, mutta näkyvät vaikutukset ovat vähäisiä. Tosin vaikutusarvioita on hankala tehdä kun moni muu asia toimintaympäristössä muuttuu samaan aikaan.

Kansalaisten, järjestöjen ja opposition kritiikki on saanut hallituksen tarkistamaan joitakin budjettisuunnitelmiaan. Hyvätuloisten verotusta kiristetään hieman, kuten Sdp on omassa vaaliohjelmassaan vaatinut. Eläkeläisten asumistuen julmaan leikkaukseen tehdään hienoinen lievennys. Tämä on oikein.

Ymmärrän, että hallitus on halunnut vähentää työnantajamaksuja kilpailukyvyn lisäämiseksi. Sillä voi olla positiivista vaikutusta työllisyyteen. Mutta hallitus olisi voinut rahoittaa tämän kiristämällä verotusta. Se olisi ollut oikeudenmukaisin tapa. Nyt esitetyillä ratkaisuilla, palkaton ensimmäinen sairaspäivä, ylityö- ja sunnuntaikorvausten alentaminen, raha kootaan pienipalkkaisilta, pitkälti naisvaltaisilta aloilta. Kun samalla ollaan vapauttamassa kauppojen sunnuntaiaukiolo, lisääntyy sunnuntaityön velvoite samalla kun korvaukset alenevat. Tämäkin vaikuttaa ostovoimaa heikentävästi, kuten verotuksen kiristäminenkin.

Sipilä totesi, että näin vältettiin arvonlisäveron nostaminen. Hyvä että vältettiin. Mutta alv ei ole ainoa vero.

Pääministerin vastauksesta Lauri Ihalaiselle eilen (10.9.)  kyselytunnilla sai sen käsityksen, että hallitus voisi vielä perääntyä hurjista aikomuksistaan, mikäli työmarkkinajärjestöt keskenään neuvotellen saisivat aikaan neuvottelutuloksen, johon sisältyisi keinot 5% tuottavuushyppyyn. Sipilä olisi valmis ottamaan vastaan tällaisen mallin. Aikaa on runsas viikko.

Arvelen että halua yrittämiseen olisi STTK:ssa ja Akavassa. SAK:ssa kutsumus taitaa olla heikompi. EK:n puolella tuskin on erityistä intoa, kun hallituksen valmistelemat linjaukset pitkälti toteuttavat sen mitä EK toivoo.

Mielenosoituksia ja työnseisauksia tiedetään olevan tulossa. Kuinka laajoiksi ne kasvavat, jää nähtäväksi. Liitoissa ja keskusjärjestöissä ollaan uudessa tilanteessa. Johdolla on iso vastuu tehdä huolellinen analyysi oloissa, jotka ovat hyvin poikkeukselliset ja jossa mahdollisuudet yhteiskuntarauhan vakaviin häiriöihin ovat todelliset. Vakaus on ollut keskeinen kilpailukykytekijä ja myös vetovoimatekijä investoinneille Suomeen. Ymmärtääkö hallitus mitä se on tekemässä, moni kysyy tänä päivänä.

Pallo on nyt järjestöillä. Palkansaajajärjestöjen tulisi ottaa aloite käsiinsä ja kutsua EK rakentamaan yhdessä paketti, joka uskottavalla tavalla ja oikeudenmukaisesti toteuttaisi maan hallituksen tavoitteleman kilpailukyvyn parantamisen. Vielä on mahdollista sopia. Yksi yritys tulisi vielä tehdä.

Schengen hyllylle - solidaarisuus arkkuun?
27.08.2015
 Euroopan unioni on joutunut keskelle jyrkkien ristiriitojen jännitekenttää. Osan jännitteistä se on luonut aivan itse suostumalla siihen, että jäsenvaltioita on jäänyt yhteisvaluutan ulkopuolelle. Punnasta kiinni pitävä Britannia on etääntynyt yhteisestä porukasta siinä määrin, että maassa järjestetään kansanäänestys EU:ssa jatkamisesta.  Jos Britit eroavat, on se merkki siitä, että EU on epäonnistunut keskeisessä tehtävässään sitoa  maailmansotien entiset vihollismaat yhteen.


Eurooppaa, EU:ta ja euroaluetta vaivaava talouskriisi ei ole pääosiltaan yhteisvaluutan seurausta. Kriisin juuret ovat Yhdysvaltain ja sittemmin myös eurooppalaisten pankkien holtittomassa luotonannossa. Yhteisvaluutta on kuitenkin osavastuussa. Valuutta-alueeseen kuuluminen teki euro-jäsenvaltioista pankkien silmissä vakavaraisempia kuin ne todellisuudessa olivatkaan. Esimerkiksi Kreikka sai lainaa halvemmalla kuin mitenkään olisi ollut perusteltua jos se olisi ollut oman valuuttansa varassa. Tämä oli yksi syy miksi maan velkaantuminen pääsi niin pahaan malliin ja miksi yksityisten pankkien luottotappiot alkoivat näyttää niin katastrofaalisilta erityisesti Saksan liittovaltion hallituksen näkökulmasta. Lopun tiedämmekin. Kreikan hätälainoitus ja tukipaketit. Nyt jo kolmas, jota sivumennen sanoen perussuomalaiset yksimielisesti tukivat eduskunnassa.

Kriisin myötä on selvinnyt, että (ainakin) euroalue tarvitsee valuuttansa tueksi yhteisempää talouspolitiikkaa. Pankkien vakavaraisuussäännöksiä kiristettiin. On säädetty yhteisestä kriisinratkaisumenettelystä. Pankkiunionin avulla luodaan yhteistä linjaa. Yhä useampien silmissä alkaa vahvistua näkemys liittovaltiokehityksen vauhdittamisen välttämättömyydestä, jotta nykyinen hyvinvointia vahingoittava epävakaus voitaisiin välttää.

Samaan aikaan vahvistuvat toisenlaiset äänenpainot. Ne, joissa kieltäydytään yhteisvastuun lisäämisestä ja korostetaan kunkin maan velvollisuutta kantaa vastuu omista veloistaan. Jäsenvaltioiden keskinäinen suhde ei perustu sinisilmäiseen luottamukseen vaan keskinäiseen epäilyyn.

 

 

Parhaillaan näyttää siltä, että EU:n jäsenvaltioiden keskinäistä luottamusta koettelee aivan uudella vakavuudella pakolais- ja siirtolaiskriisi. Syyrian, Irakin, Afganistanin, Keski-Afrikan, Etelä-Sudanin ja Libyan alueilta EU:hun suuntautuva pakolaisvirta on kasvanut järkyttäviin mittoihin. Kuluneen vuoden aikana Välimeren maat, Italia, Espanja ja Kreikka ovat joutuneet ottamaan vastaan merkittävän osan alueilta tulevista pakolaisista. Samaan aikaan esimerkiksi Libanon ja Turkki ovat paljon suuremman pakolaisvirran kohteina.

EU nimittää mielellään itseään arvoyhteisöksi. Pakolaistulva panee nämä arvot testiin nyt rajummin kuin osattiin koskaan kuvitella. Jäsenvaltioiden vastaanottamat määrät pakolaisia ovat hyvin erilaisia. EU:n sopiman politiikan mukaan turvapaikanhakijat rekisteröidään siinä maassa, mihin he EU:n alueelle ensimmäisen kerran tulevat. Ns. Dublin-menettelyn mukaan tulomaasta toiseen EU maahan siirtynyt voidaan palauttaa tulomaahan, koska kaikkia jäsenmaita pidetään turvallisina maina.

Nykyisessä tilanteessa taakka on siten Välimeren mailla. Erityisesti Italia on vedonnut EU:n solidaarisuuteen ja vaatinut, että taakkaa jaetaan jäsenmaiden kesken. Komissio on päättänyt vapaaehtoisesta taakanjaosta rajallisen määrän osalta. Suomen hallitus on enemmistönsä turvin suhtautunut myönteisesti tähän. Perussuomalaisten johto on syyttänyt tästä vastuullisen ministeri Orpon rikkoneen hallitusohjelman periaatteita.

 

Kuluneella viikolla sekä presidentti Niinistö että ministeri Orpo ovat julkituoneet arvelunsa siitä, että pakolaisvirtojen jyrkkä kasvu voi johtaa siihen, että EU:n jäsenmaat alkavat sulkea rajojaan. Pidän tällaista pohdiskelua realistisena. Schengen sopimuksen sisältämä vapaan liikkuvuuden periaate voitaisiin sivuuttaa poikkeuksellisen vaikeassa tilanteessa. Jos näin tapahtuu laajamittaisesti, mitä silloin tekevät Välimeren maat? Jääkö niille muuta mahdollisuutta kuin irtautua kansainvälisistä sopimuksista, jotka antavat turvapaikanhakijoille tietyt oikeudet? Jos EU:n jäsenmaiden keskinäinen solidaarisuus tämän pakolaisuudeksi määriteltävän väestöliikkeen hoitamisessa on olematonta, miten tulevat Välimeren maat toimimaan epätoivoisten ihmisten tulvan tullessa tsunamin lailla heidän rannoilleen?

 

Millainen arvoyhteisö me silloin Euroopan unionina olemme? Jos Schengen laitetaan hyllylle, vietetään samalla solidaarisuuden hautajaisia.

Yhteiskunnan avoimuus on keskeinen arvo
03.08.2015

Norjalaisen Öyvind Strömmenin kirja Äärioikeisto, vastajihadismi ja terrorismi Euroopassa on ajankohtainen. Kirja on julkaistu 2011. Sytykkeenä kirjaan on ennen muuta Breivikin Oslossa ja Utöyan saarella 22.7. samana vuonna toteuttamat terrori-iskut. Pohjoismaisen ministerineuvoston tuen mahdollistama suomenkielinen käännös (Tammi) on vuodelta 2013. Suomenkieliseen versioon kirjoittaja on lisännyt jälkisanat suomenkielisille lukijoille.

 Kirjoittaja pohtii suomalaisten koulusurmaajien, Auvinen ja Saari, yhtäläisyyksiä ja eroja Breivikiin. Merkittävä ero on se, että koulusurmaajien kohteiden valinnat eivät perustuneet poliittiseen ideologiaan. Muut lyhyet viittaukset Suomeen liittyvät perussuomalaisiin, joista Jussi Halla-aholta mainitaan yksi sitaatti. Halla-ahon kirjoittelulla nähdään yhtymäkohtia ”vastajihadistien” ajatteluun, jossa ”monikultturismin” nähdään merkitsevän islamin voimistumista länsimaissa. Halla-ahon mielestä länsimaisen sivilisaation on valittava sodan ja ”monikultturismin” edistämisestä seuraavan tuhoutumisen välillä

 Strömmen nostaa esiin myös nimimerkki Väinämöisen blogikirjoittelun, jossa näkyy äärioikeistolaiseen ajatteluun pohjautuva terrorismin uhka. Nimimerkki kirjoittaa: ”Pitäisi muodostaa organisaatio, joka kylmäverisesti, häikäilemättömästi ja asiaan sitoutuen hoitaisi tehtävää. Organisaation olisi pystyttävä tuottamaan väkivaltaa riittävä määrä. Sen olisi kestettävä viranomaisten solutus, ilmiantajat, modernin rikostutkinnan haasteet sekä muut yhteiskunnan viranomaisen aikaansaamat vastatoimet ja silti kyettävä jatkamaan toimintaa.” Strömmenin mukaan tällaisten tekstien vaara on, että ne provosoivat jonkun mieleltään häiriintyneen ryhtymään sanoista tekoihin.

 

Jyväskylässä äärioikeiston mielenosoituksen yhteydessä tehty suunniteltu hyökkäys tiettyjä henkilöitä kohtaan osoittaa, että äärioikeiston aiheuttama väkivallan uhka on todellinen. Uhka näyttää rakentuvan pohjoismaisen äärioikeistolaisuuden yhteistyön varaan. Jyväskylässä poliisi pidätti muiden ohessa kaksi ruotsalaista epäiltyinä väkivaltaan syyllistymisestä.

 Strömmen osoittaa laajoihin nettikeskusteluihin perustuvassa kirjassaan, miten nykyinen äärioikeistolaisuus Pohjolassa ja Euroopassa nojaa käsitykseen islamisaation uhasta. Taustaideologia perustuu salaliittoteoriaan siitä, että Eurooppaa ollaan poliittisten johtajien toimin suunnitellusti muuttamassa kristitystä Euroopasta islamilaiseksi Euroopaksi, ”Eurabiaksi”. Muslimien pyhän sodan, Jihadin, vastapainoksi syntyy vastajihadistinen liike. Ääri-islamististen väkivallantekojen ja terrorismin vastapooliksi rakentuu valmius äärioikeistolaiseen väkivaltaan ja terroriin.

 On tunnettua, että Breivikin terroritekojen motiivi oli poliittinen. Iskut oli suunnattu hallitusta ja erityisesti työväenpuoletta vastaan, joiden Breivik katsoi olevan vastuussa siitä, että islam saa yhä enemmän näkyvyyttä Norjassa. Sitaateillaan nettikirjoituksista Strömmen osoittaa, ettei Breivik ollut yksin ajatuksineen. Breivikin puolustusasianajajana oikeudenkäynnissä toiminut Geir Lippestad lausui tuomion antamisen jälkeen: ”Breivik ei suinkaan ole yksin tuollaisten mielipiteiden kannalla. Mielestäni meidän on koko Euroopassa keskusteltava siitä, mitä teemme kaikenlaisille äärisuuntauksille, niin uskonnollisille kuin poliittisillekin. Meidän on tehtävä tälle asialle jotakin, tai sitten varsin pian räjähtää jälleen pommi.”

 

Kirjan ehkä keskeisin viesti on, että äärioikeiston poliittisesti motivoidut väkivallanteot ja terrori-iskut eivät ole vain yksittäinen ilmiö. Erilaiset antijihadistiset, kansallismieliset  ja äärioikeistolaiset järjestöt ja nettikirjoittelu muodostavat henkisen ja aatteellisen todellisuuden, joka lisää poliittisesti motivoidun väkivallan todennäköisyyttä yhteiskunnissa.

 Norjan ratkaisu Utöyan jälkeen oli yhteiskunnan elämänmenon jatkaminen mahdollisimman normaalina. Norjalaisen yhteiskunnan avointa ja kulttuurien moninaisuutta sallivaa perusmallia ei ruvettu muuttamaan. Pohjoismaisen oikeusvaltion perusrakenteet pidettiin ennallaan vaikka joitakin turvallisuusvalmiuksia korotettiin.

Uskon että tämä on oikea tapa toimia. Yhteiskunnan avoimuus on keskeinen arvo. Mielipiteen- ja sananvapaudesta sekä kokoontumisvapaudesta tulee pitää kiinni. Yksilöiden ja erilaisten yhteisöjen moninaisuudelle on annettava tilaa yhteiskunnassa. Oikeus erilaisten kulttuurien, katsomusten ja uskontojen harjoittamiseen on turvattava silloin kun näiden harjoittaminen ei ole vastoin voimassaolevia lakeja ja asetuksia. Väkivaltaan on puututtava pontevasti laillisen esivallan taholta. Lainsäädännöstä on jatkossakin päätettävä demokraattisessa järjestyksessä eikä minkään vähemmistön tai ääriryhmän väkivaltaisen painostuksen uhan alla.

 

Kaikilla yhteiskunnan tasoilla on tehtävä jatkuvaa työtä perusteettomia pelkoja synnyttävän propagandan voittamiseksi rehellisen informaation ja rakentavan erilaisuuden kohtaamisen kautta. Mitä paremmin pystymme torjumaan pelot, sitä vähemmän jää eväitä ääriliikkeiden kasvulle.

Perustulokokeilu
22.06.2015

Sipilän hallitusohjelmassa osastossa 6. Hyvinvointi ja terveys mainitaan hallituksen kärkihankkeena mm. ”Palvelut asiakaslähtöisiksi”. Tämän kärkihankkeen yhtenä osana ohjelmassa todetaan ”toteutetaan perustulokokeilu”.

Miten perustulokokeilu liittyy palvelujen tekemiseen asiakaslähtöisiksi, jää ainakin minulle hämäräksi. Eikö perustulon ideana ole juuri yksilöllisestä tarveharkinnasta irtautuminen? Ehkä ajatuksena on, että asiakaslähtöisyys tässä tarkoittaa sitä, että kun perustulo tulee jokaisen tilille ilman harkintaa, jokainen voi käyttää rahan miten haluaa. Asiakaslähtöisyyttäkö on se, ettei kukaan kysy mihin tätä valtion rahaa tarvitset?

Mutta miten perustulokokeilu on toteutettavissa? Mitä kokeilulla yritetään selvittää? Minkälaista tietoa päätöksenteon tueksi sen avulla yritetään hakea? Sillä eikö kokeilun idea ole juuri kokeen tekeminen siten, että kun siitä saatuja havaintoja verrataan ennalta asetettuihin tavoitteisiin, voidaan päätellä kannattaako kokeiltu toimintatapa ottaa käyttöön vai ei?

Perustulon tai kansalaispalkan idea lienee tiivistetysti se, että ilman erottelua jokainen maassa asuva tai jokainen kansalainen saa kuukausittain tietyn summan rahaa. Tämä raha ei perustu tarveharkintaan tai mihinkään muuhun syyhyn kuin siihen, että henkilö on Suomen kansalainen / Suomessa asuva. Perustulon saavat tililleen sekä rikkain että köyhin.

Köyhimmillä ja pienituloisilla perustulo korvaa kaikki tai osan nykyisistä harkinnanvaraisista tai syyperusteisista tulonsiirroista. Hyvätuloisten verotusta kiristetään sen verran, että perustulon tuoma lisä ”imuroidaan” osittain tai kokonaan pois. Perustulon tulonjakovaikutukset eivät riipu ratkaisusta sinänsä vaan siitä, minkä suuruiseksi perustulo määritellään ja minkälaiseksi veroasteikot sen jälkeen säädetään.

Perustulon toimivuuden arvioinnissa on olennaista sen vaikutus verotukseen ja sitä kautta työnteon kannustavuuteen. Intuitiivisesti pelkään, että perustulo olisi omiaan vähentämään työnteon kannustavuutta. Joillekin tulisi rahaa ilman tarveharkintaa. Toisten verotus taasen kiristyisi huomattavasti. Ne jotka perustuloon uskovat, ajattelevat päinvastoin. Perustulon saajalle kun töihin lähtö ei vähentäisi perustuloa. Kannustavuusloukku poistuisi, jos perustulo olisi niin suuri että se korvaisi myös asumistuen.

Jotta perustulokokeilu tuottaisi merkittävää informaatiota, tulisi kokeilu toteuttaa samalla tavalla kuin itse idea kuvataan. Toisin sanoen, kokeiluun ei tulisi käyttää lisärahaa valtion budjetista vaan se tulisi rahoittaa perustulonsaajien verotuksella. Perustulokokeilun piiriin tulisi ottaa edustava joukko suomalaisia eri tulonsaajaryhmistä. Osa olisi pelkästään saamapuolella, osalla verotus kiristyisi hieman ja osalla merkittävästi.

Kokeilussa mukana olevat asetettaisiin muihin kansalaisiin nähden erilaiseen asemaan. Parempaan vai huonompaan, sitä olisi vaikea arvioida. Pienituloisimmat ehkä keskimääräistä parempaan asemaan, kun tarveharkinnan ja selvitysten vaiva poistuisi. Ja tämäkin riippuu siitä mille tasolle perustulo asettuisi.

Miten tämä joukko valittaisiin kaikkien kansalaisten joukosta, on oma kysymyksensä. Kenties nykyiset tietojärjestelmät mahdollistaisivat väestön jakamisen tulodesiileittäin ja arvonnan kussakin tulodesiilissä siten, että edustava joukko, esim. 100 000 suomalaista olisi kokeilussa mukana. Joukon tulisi olla mieluummin laaja kuin pieni, koska perustulon vaatiman riittävän vakaan rahoituksen ”imurointi” verotuksen keinoin pieneltä joukolta saattaisi olla mahdotonta.

Perustulokokeilu vaatisi verohallinnolta huikean määrän työtä. Mutta hyvin toteutettu kokeilu voisi tuottaa merkittävää informaatiota poliittisen päätöksenteon pohjaksi. Hallituksen ”turhan sääntelyn purkamisen” linjaan perustulomalli istuisi ehkäpä hyvinkin. Mutta valtavan paljon laskelmia ja matemaattisia vaikutusarvioita tarvitaan ennen kuin kokeilu voidaan järkevästi käynnistää. Laskennalliset vaikutukset voitaneen selvittää kirjoituspöydän ääressä, mutta vaikutuksia ihmisten käyttäytymiseen voidaan hyvin suunnitelluilla kokeiluilla tutkia. Sikäli kuin perustuslaki ei aseta esteitä kokeilulle.

Suomi kylmenee hädälle
09.06.2015

Suomen vaikutusvalta ulkomailla on paljolti perustunut siihen, että meidän katsotaan kuuluvan Pohjoismaiden joukkoon. Monissa yhteyksissä myös itse mieluusti kerromme, miten tärkeätä meille on läheinen yhteistyö muiden Pohjoismaiden kanssa. Kansainvälisillä foorumeilla, kuten YK:ssa, esittäydymme maana, jota yhdistää muihin Pohjoismaihin yhteiset arvot. Yhteisten arvojen pohjalta käytetyillä puheenvuoroilla on hankittu vaikutusvaltaa tärkeissä asioissa.

 Uuden hallituksen myötä Suomi lähtee nyt omille teilleen. Pohjoismaiset arvomme, kuten kansainvälinen solidaarisuus ja luotettavuus sopimuskumppanina murenevat. Hallitus on järkyttävässä mitassa omaksunut perussuomalaisten kylmän linjauksen siitä, ettei kehitysyhteistyö kuulu valtion ydintehtäviin.

 Suomi eristäytyy kansainvälisestä yhteisöstä. Nyt me kiristämme sekä kukkaromme nyörejä että lisäämme turvalukkoja oviimme. Vedämme entistä tiukempaa linjaa pakolaispolitiikassa. Katsomme uutisia Välimereen hukkuvista sadoista pakolaisista ja pelkäämme, että he käyttävät meitä hyväksi. Kyse ei ole tiedon vaan empatian puutteesta. On kylmä, ei siksi että Suomi on Pohjoismaa vaan siksi että se ei enää ole.

« EdellinenSeuraava »
1 2 3 4 5 6 7 ... 21 22 
 

Viimeisimmät merkinnät:

Katso uusimmat puheeni!

Tutustu kirjoituksiini!

Powered by Smart Kotisivutyökalu